Vaalit on käyty, mutta maan suunta on vähintääkin epäselvä. Tiedä häntä, mihin tässä vielä päädytään. Onneksi minun kunnallispolitiikkona tarvitseen keskittyä vain Espoota koskeviin asioihin (vaikka tekisi mieli kyllä puuttua vähän muuhunkin). Mutta keväisenä toukokuun päivänä, kesäpuuhien jo pyöriessä mielessä, ei jaksa olla negatiivinen. Annetaan jonkin muun olla negatiivinen tällä kertaa.
Ensin kuitenkin tarina typeryydestä. Istuskelin tuossa lounaalla terassilla, ensimmäistä kertaa tälle vuodelle. Vieressä istui kaksi siinä neljäkymmppistä jätkää. Toinen jätkistä oli roudannut ulkomailta jonkin kohtuu hienon auton ja oli tympääntynyt saamaansa tulliviranomaisen kohteluun. Ilmeisesti tullivirkamiehen sähköpostivastaus oli ollut tylyhkö tai kömpelö, ihan miten vain, mutta sen vastaanottanutta jätkää se oli ärsyttänyt. Ei siinä mitään, virkamiehen pitää olla vastauksissaan kohtelias ja korrekti. Mutta lounaspöydän kaksi jätkää alkoivat keskenään morkata virkamiestä: "tuollainen kaveri joka ei mistään muualta saa mitään muuta työtä, kuin se kehtaa. Se oli vaan kateellinen siitä (ilmeisen) hienosta autosta, jos auto olisi ollut Toyota, niin mitään ongelmia ei olisi ollut". Särähti niin maan perkuleesti korvaani, sillä jos jotain inhoan, niin ylimielisyyttä ja itsensä toisten yläpuolelle asettamista. Ja minusta jätkien käytös edusti juuri sitä.
Mutta takaisin Espooseen, kotikaupunkiimme. Torstaina sos. ja terveyslautakunnassa ei käsitellä kovin kummoisia asioita. Mielenkiintoisin on sosiaali- ja terveystoimen asiakaspalautekatsaus. Espoon kaupunki kerää yllättävän paljon erilaista tietoa kaupunkilaisten suhtautumisesta kaupunkin palveluihin.
On kohdennettuja asiakaskyselyjä, kuntapalvelut Espoossa-tutkimus, dokumentoitua spontaania palautetta, asiakkaan osallisuutta tukevia palautemenetelmiä ja niin edelleen. Tietoa tuntuu olevan.
Kuntapalvelut Espoossa- tutkimuksen mukaan (708 espoolaista vastaajaa), on muutama mielenkiintoinen kohta. Vastaajilta kysyttiin että ”Jos ajattelette elämistä Espoossa yleensä, miten hyvin seuraavat asiat on hoidettu?”. Terveysasemien lääkärivastaanottoihin ja hammaslääkäriasemien palveluihin on erittäin tai hyvin tyytyväisiä noin 40 prosenttia. Terveysasemien lääkärivastaantottoihin kohdistuu myös paljon tyytymättömyyttä, sillä 41 prosenttia pitää niiden toimivuutta erittäin tai melko huonona.
On siis selvää, että terveysasemien toiminnan pistäminen on erittäin tärkeää ja kiireellistä. Omat teesinin olen esittänyt edellisessä blogikirjoituksessani. Lautakunnan kokouksessa torstaina 12.5 ilmassa oli kuitenkin muutoksen tuulia. Tuntui, että yhä useamman puolueen edustaja haluaa yhteistuumin pistää palvelut kuntoon. Sosiaali- ja terveyspalveluiden johtaja Juha Metso lupasi harkita erillisen terveysasemien "talkoo"ryhmän kokoon kutsumista. Minusta se olisi erittäin tärkeä asia, sillä terveysasemat pelastetaan vain laajalla yhteistyöllä ja yli puoluerajojen menevällä sitoutumisella.
Ajattelen positiivisesti, muutoksen tuulia on ilmassa.
lauantaina, toukokuuta 14, 2011
tiistaina, huhtikuuta 26, 2011
Espoon terveysasemat pelastetaan vain yhteistyöllä
Lähetin alla olevan tekstin Länsiväylä-lehteen. En tiedä julkaisevatko. Olen erittäin huolestunut Espoon terveysasemien tilanteesta ja siitä, että poliittiset päättäjät eivät kykene yhteistuumin ratkaisemaan ongelmia. Olen aina yhteistyön kannattaja, uskon että yhteistyöllä vaikeatkin asiat voidaan ratkaista. Niin myös Espoon terveysasemien ongelmat. Tästä lähtee:
Terveysasemien tilanne on vakava. Pula osaavasta henkilökunnasta, erityisesti lääkäreistä, on johtanut siihen, että osassa terveysasemista ihmisille ei pystytä antamaan lääkäriaikoja. Lääkäripulan takia esimerkiksi Viherlaakson terveysaseman toimintaa on jouduttu supistamaan. Käytännössä Espoo ei toteuta sille lain mukaan kuuluvia tehtävää eli tarjoa asukkaille riittäviä terveyspalveluita. Palvelun tasossa ei yleensä ole ongelmaa, vaan siinä että palvelua ei tahdo saada.
Espoon terveyspalvelut ovat joutuneet negatiiviseen syöksykierteeseen, jonka lopputuloksena on julkisten terveyspalveluiden täydellinen romahtaminen, ellei kierrettä saada oikaistua. Nyt on viimeinen hetki saada terveysasemat toimiviksi ennen kuin väestön ikääntyminen alkaa toden teolla vaikuttaa Espoossa, ja pula osaavasta henkilökunnasta lisääntyy. Vaarana on, että kuntalaiset menettävät luottamuksensa terveysasemien toimintaan. Kun luottamus menee, sen palauttaminen on erittäin hankalaa.
Aivan ensimmäiseksi meidän on saatava Espoon kaupungin työnantajakuva paremmaksi, jotta työ Espoon terveysasemilla houkuttelee niin lääkäreitä kuin hoitajakin. Työtä yritetään kehittää jatkuvasti mielekkäämmäksi, mutta uudistuksia on mietittävä rohkeammin. Palkkatasoa on nostettava, jos se houkuttelee ammattilaisia terveysasematyöhön.! Henkilökunnan keskuuteen on saatava lisää tulevaisuudenuskoa, jotta he jaksavat vaativassa työssään nykyistä paremmin. Resurssikysymyksiä on tarkasteltava kriittisesti, onko nykyisillä resursseilla edes mahdollista saavuttaa inhimillistä palveluntasoa?
On käsittämätöntä, että vaikka kaikki Espoon valtuustoryhmät haluavat saada terveysasemapalvelut kuntoon, ne eivät tee yhdessä mitään konkreettista sen suhteen. Espoossa on vihdoin ymmärrettävä, että terveysasemat saadaan toimimaan vain virkamiesten ja poliittisten päättäjien yhteistyöllä. Ongelmavyyhtiä ei ratkaise kukaan virkamies tai poliitikko yksin. Tarvitaan selkeä viesti henkilöstölle ja kuntalaisille, että tilanne on vakava, mutta terveysasemapalvelut tullaan pistämään yhteistoimin kuntoon. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Nyt tarvitaan poliittista johtajuutta!
Antti Aarnio
Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (sd)
Terveysasemien tilanne on vakava. Pula osaavasta henkilökunnasta, erityisesti lääkäreistä, on johtanut siihen, että osassa terveysasemista ihmisille ei pystytä antamaan lääkäriaikoja. Lääkäripulan takia esimerkiksi Viherlaakson terveysaseman toimintaa on jouduttu supistamaan. Käytännössä Espoo ei toteuta sille lain mukaan kuuluvia tehtävää eli tarjoa asukkaille riittäviä terveyspalveluita. Palvelun tasossa ei yleensä ole ongelmaa, vaan siinä että palvelua ei tahdo saada.
Espoon terveyspalvelut ovat joutuneet negatiiviseen syöksykierteeseen, jonka lopputuloksena on julkisten terveyspalveluiden täydellinen romahtaminen, ellei kierrettä saada oikaistua. Nyt on viimeinen hetki saada terveysasemat toimiviksi ennen kuin väestön ikääntyminen alkaa toden teolla vaikuttaa Espoossa, ja pula osaavasta henkilökunnasta lisääntyy. Vaarana on, että kuntalaiset menettävät luottamuksensa terveysasemien toimintaan. Kun luottamus menee, sen palauttaminen on erittäin hankalaa.
Aivan ensimmäiseksi meidän on saatava Espoon kaupungin työnantajakuva paremmaksi, jotta työ Espoon terveysasemilla houkuttelee niin lääkäreitä kuin hoitajakin. Työtä yritetään kehittää jatkuvasti mielekkäämmäksi, mutta uudistuksia on mietittävä rohkeammin. Palkkatasoa on nostettava, jos se houkuttelee ammattilaisia terveysasematyöhön.! Henkilökunnan keskuuteen on saatava lisää tulevaisuudenuskoa, jotta he jaksavat vaativassa työssään nykyistä paremmin. Resurssikysymyksiä on tarkasteltava kriittisesti, onko nykyisillä resursseilla edes mahdollista saavuttaa inhimillistä palveluntasoa?
On käsittämätöntä, että vaikka kaikki Espoon valtuustoryhmät haluavat saada terveysasemapalvelut kuntoon, ne eivät tee yhdessä mitään konkreettista sen suhteen. Espoossa on vihdoin ymmärrettävä, että terveysasemat saadaan toimimaan vain virkamiesten ja poliittisten päättäjien yhteistyöllä. Ongelmavyyhtiä ei ratkaise kukaan virkamies tai poliitikko yksin. Tarvitaan selkeä viesti henkilöstölle ja kuntalaisille, että tilanne on vakava, mutta terveysasemapalvelut tullaan pistämään yhteistoimin kuntoon. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Nyt tarvitaan poliittista johtajuutta!
Antti Aarnio
Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (sd)
torstaina, huhtikuuta 14, 2011
Kurjuutta jakamaan
Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnassa oleminen tuo eteen vaikeita asioita. Lautakuntatyössä ovat ilonaiheet vähissä, kun usein päätökset koskevat supistamisia, keskittämisiä ja määrärahojen riittävyyttä. Niukkuutta tuntuu olevan aina, oli kyse sitten henkilökunnan määrästä tai kuntalaisten palvelutasosta. Budjettimäärärahat ovat niukat, eikä niiden kasvattaminen ole helppoa. Ja kaiken lisäksi tekemämme päätökset eivät ole matematiikkaa, lopputulosta ei voi laskea. Epäonnistumisten riski on suuri.
Torstain 14.4 kokouksessa ollaan taas tärkeiden asioiden edessä. Sosiaali- ja potilasasiamiehen ja varsinkaan vammaisasiamiehen vuoden 2010 toimintakertomukset eivät ole mitään hoosianna-tason ylistyskertomuksia kaupungin toiminnasta. Ongelmat liittyvät tiivistetysti siihen, että sosiaalityöntekijöitä puuttuu kaupungin palveluksesta sen verran, että vammaisille ei ehditä tehdä lain mukaista palvelusuunnitelmaa, eivätkä köyhät saa heille kuuluvaa toimeentulotukipäätöstä. Tyhmemmänkin päättäjän luulisi tajuavan, että sosiaalityöntekijöitä olisi saatava kaupunkiin lisää. Siitä päästäänkin siihen ongelmaan, ettei heitä ole tarjolla niin kovin paljoa auki oleviin tehtäviin. Suo siellä, vetelä täällä. Koska olen aina arvostanut politiikkoja, jotka esittävät ratkaisuvaihtoehtoja ongelmiin, esitän ratkaisuvaihtoehdon: virkoja on saatava lisään. Olipa helppoa!
Tähän väliin täytyy todeta (ennen vakavia asioita), että yksi tuttuni oli keskustellut vaaleista ja demariehdokkaista erään toisen henkilön kanssa. Tämä toinen henkilö oli sanonut, että hän ei voi äänestää ketään espoolaista demariehdokasta, mutta Antti Aarniota hän voisi äänestää. Kiitos vain, seuraavissa vaaleissa tavataan! Näillä äänimäärillä voi vielä päätellä mistä äänet tulevat.
Itsekehun jälkeen takaisin kuntalaisten asioihin. Torstain kokouksessa käsittelemme myös Espoota koskevan toimintaympäristön muutoksia ja niiden vaikutuksia talousarviokehykseen. Itse kiinnitin asiaa koskevaa materiaalia lukiessani siihen, että Espoon pitäisi panostaa enemmän kaupungin sisäisten erojen tasoittamiseen. Meillä Espoossa monet asiat keskittyvät muutamalle alueelle. Maahanmuuttajat Espoon keskukseen ja Leppävaaraan, sairastavuus Pohjois- ja Keski-Espooseen, ilman peruskoulutusta olevat Espoon keskukseen ja Espoonlahteen ja pisteeksi iin päälle: työttömyys Espoon keskukseen.
Tähän kehityksen murtamiseen pitäisi puutua voimakkaammin. Se edellyttäisi panostamista varsinkin ”huonojen” alueiden kouluihin, jotta kaikilla olisi tasavertaisemmat mahdollisuudet ponnistaa elämässä eteenpäin. Tähän aiheeseen palaan myöhemmin, sillä nyt on aika siirtyä tunteita herättävään kohtaan esityslistalla.
Kilon päiväkodissa on järjestetty ensin kokeiluna ja sittemmin vakiintuneena toimintana yhteisöllistä kuntoutusta yhdeksälle vammaiselle lapselle. Päiväkodin henkilökuntaan on kuulunut kaupungin palkkaamat fysio-, puhekuntoutusta varten. Espoon kaupunki on tähän saakka järjestänyt Kilon päiväkotiin sijoitettujen vammaisten lasten kuntoutuksen, vaikka valtaosa lasten kuntoutuksesta olisi kuulunut Kelan järjestämisvastuulle sovitun työnjaon mukaisesti.
Nyt kaupunki on päättänyt, että tuohon Kilon päiväkodin erityisryhmään sijoitettujen lasten terapiapalvelut järjestetään Kelan toimesta ja kaupungin vastuulle kuuluvien lasten terapiat kaupungin toimesta. Helsingin Sanomissa on ollut viikon kuluessa kaksi juttua aiheesta ja vanhemmat ovat olleet aktiivisesti yhteydessä päättäjiin. Kun itse luin Hesarin ensimmäisen jutun, totesin vaimolleni, että eihän kukaan sydämen omaava ihminen voi lopettaa vammaisten lasten erityispalvelua luettuaan sen jutun.
Kyse on siis tiivistetysti siitä, että siirretäänkö nyt kaupungin toimesta järjestettävä terapiapalvelu sille taholle jolle se valtakunnallisen linjauksen mukaisesti kuuluu. Eli Kelalle.
Asiaa voi tarkastella monilta näkökulmilta. Virkamiehet katsovat aivan perustellusti, että kaikkien espoolaistan pitää olla samassa asemassa, ja vastuu on siirrettävä sille jolle se valtakunnallisten ohjeiden mukaan kuuluu eli Kelalle. Jos Espoon kaikkien 200 vaikeavammaisen lapsen terapiat järjestettäisiin samoin kuten Kilossa, tarvitsisimme Espooseen 60 terapeuttia toteuttamaan terapioita. Se ei liene mahdollista ainakaan nopealla aikavälillä.
Vammaisen lapsen (ja hänen vanhempansa) näkökulmasta tilanne on tietenkin erilainen. Siirtyminen Kelan terapiapalveluiden piiriin on heidän näkökulmastaan heikennys. Lisäksi terapeuttien muutokset eivät liene vaikeavammaisten kohdalla hyvä asia. Miksi heidän pitää luopua jostain?
Minä olen aina pitänyt tasa-arvoisuuden periaatetta erittäin tärkeänä. Palveluiden kohdalla se on minusta yksi tärkeimmistä periaatteista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa eletään aina niukkuutta ja niitä pitää jakaa ohjeiden perusteella, jotka kohtelevat asukkaita samalla tavalla. Niin rikasta kuin köyhää. Tai vammaista lasta Kilossa ja Espoonlahdessa.
Mutta tässä Kilon tapauksessa taidan kuitenkin luottaa enemmän sydämen ääneen.
Torstain 14.4 kokouksessa ollaan taas tärkeiden asioiden edessä. Sosiaali- ja potilasasiamiehen ja varsinkaan vammaisasiamiehen vuoden 2010 toimintakertomukset eivät ole mitään hoosianna-tason ylistyskertomuksia kaupungin toiminnasta. Ongelmat liittyvät tiivistetysti siihen, että sosiaalityöntekijöitä puuttuu kaupungin palveluksesta sen verran, että vammaisille ei ehditä tehdä lain mukaista palvelusuunnitelmaa, eivätkä köyhät saa heille kuuluvaa toimeentulotukipäätöstä. Tyhmemmänkin päättäjän luulisi tajuavan, että sosiaalityöntekijöitä olisi saatava kaupunkiin lisää. Siitä päästäänkin siihen ongelmaan, ettei heitä ole tarjolla niin kovin paljoa auki oleviin tehtäviin. Suo siellä, vetelä täällä. Koska olen aina arvostanut politiikkoja, jotka esittävät ratkaisuvaihtoehtoja ongelmiin, esitän ratkaisuvaihtoehdon: virkoja on saatava lisään. Olipa helppoa!
Tähän väliin täytyy todeta (ennen vakavia asioita), että yksi tuttuni oli keskustellut vaaleista ja demariehdokkaista erään toisen henkilön kanssa. Tämä toinen henkilö oli sanonut, että hän ei voi äänestää ketään espoolaista demariehdokasta, mutta Antti Aarniota hän voisi äänestää. Kiitos vain, seuraavissa vaaleissa tavataan! Näillä äänimäärillä voi vielä päätellä mistä äänet tulevat.
Itsekehun jälkeen takaisin kuntalaisten asioihin. Torstain kokouksessa käsittelemme myös Espoota koskevan toimintaympäristön muutoksia ja niiden vaikutuksia talousarviokehykseen. Itse kiinnitin asiaa koskevaa materiaalia lukiessani siihen, että Espoon pitäisi panostaa enemmän kaupungin sisäisten erojen tasoittamiseen. Meillä Espoossa monet asiat keskittyvät muutamalle alueelle. Maahanmuuttajat Espoon keskukseen ja Leppävaaraan, sairastavuus Pohjois- ja Keski-Espooseen, ilman peruskoulutusta olevat Espoon keskukseen ja Espoonlahteen ja pisteeksi iin päälle: työttömyys Espoon keskukseen.
Tähän kehityksen murtamiseen pitäisi puutua voimakkaammin. Se edellyttäisi panostamista varsinkin ”huonojen” alueiden kouluihin, jotta kaikilla olisi tasavertaisemmat mahdollisuudet ponnistaa elämässä eteenpäin. Tähän aiheeseen palaan myöhemmin, sillä nyt on aika siirtyä tunteita herättävään kohtaan esityslistalla.
Kilon päiväkodissa on järjestetty ensin kokeiluna ja sittemmin vakiintuneena toimintana yhteisöllistä kuntoutusta yhdeksälle vammaiselle lapselle. Päiväkodin henkilökuntaan on kuulunut kaupungin palkkaamat fysio-, puhekuntoutusta varten. Espoon kaupunki on tähän saakka järjestänyt Kilon päiväkotiin sijoitettujen vammaisten lasten kuntoutuksen, vaikka valtaosa lasten kuntoutuksesta olisi kuulunut Kelan järjestämisvastuulle sovitun työnjaon mukaisesti.
Nyt kaupunki on päättänyt, että tuohon Kilon päiväkodin erityisryhmään sijoitettujen lasten terapiapalvelut järjestetään Kelan toimesta ja kaupungin vastuulle kuuluvien lasten terapiat kaupungin toimesta. Helsingin Sanomissa on ollut viikon kuluessa kaksi juttua aiheesta ja vanhemmat ovat olleet aktiivisesti yhteydessä päättäjiin. Kun itse luin Hesarin ensimmäisen jutun, totesin vaimolleni, että eihän kukaan sydämen omaava ihminen voi lopettaa vammaisten lasten erityispalvelua luettuaan sen jutun.
Kyse on siis tiivistetysti siitä, että siirretäänkö nyt kaupungin toimesta järjestettävä terapiapalvelu sille taholle jolle se valtakunnallisen linjauksen mukaisesti kuuluu. Eli Kelalle.
Asiaa voi tarkastella monilta näkökulmilta. Virkamiehet katsovat aivan perustellusti, että kaikkien espoolaistan pitää olla samassa asemassa, ja vastuu on siirrettävä sille jolle se valtakunnallisten ohjeiden mukaan kuuluu eli Kelalle. Jos Espoon kaikkien 200 vaikeavammaisen lapsen terapiat järjestettäisiin samoin kuten Kilossa, tarvitsisimme Espooseen 60 terapeuttia toteuttamaan terapioita. Se ei liene mahdollista ainakaan nopealla aikavälillä.
Vammaisen lapsen (ja hänen vanhempansa) näkökulmasta tilanne on tietenkin erilainen. Siirtyminen Kelan terapiapalveluiden piiriin on heidän näkökulmastaan heikennys. Lisäksi terapeuttien muutokset eivät liene vaikeavammaisten kohdalla hyvä asia. Miksi heidän pitää luopua jostain?
Minä olen aina pitänyt tasa-arvoisuuden periaatetta erittäin tärkeänä. Palveluiden kohdalla se on minusta yksi tärkeimmistä periaatteista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa eletään aina niukkuutta ja niitä pitää jakaa ohjeiden perusteella, jotka kohtelevat asukkaita samalla tavalla. Niin rikasta kuin köyhää. Tai vammaista lasta Kilossa ja Espoonlahdessa.
Mutta tässä Kilon tapauksessa taidan kuitenkin luottaa enemmän sydämen ääneen.
perjantaina, huhtikuuta 08, 2011
Mistä on eduskuntavaalit 2011 tehty?
Nämä vaalit on tehty äänestäjille vieraista asioista. Katsoin torstaina YLE:n vaalitenttiä, jossa haastateltavina olivat Vihreät sekä Perussuomalaiset. Keskustelua käytiin pääasiassa Portugalin päätöksestä pyytää rahoitustukea väliaikaiselta EU:n vakausrahastolta. Mietin ohjelmaa katsoessani, että jaksavatko kansalaiset todella seurata vaalikeskustelua, jossa aihepiiri on todella kaukana ihmisten arjesta.
Työnantajani toimihenkilökeskusjärjestö STTK teetti syksyllä 2010 tutkimuksen suomalaisten suhtautumista yhteiskunnallisiin tavoitteisiin ja keinoihin turvata julkisen sektorin talous ja palvelut. Laajalla kysymyspatterilla selvitettiin eri keinojen tehokkuutta ja hyväksyttävyyttä kansalaisten mielissä.
Tulokset ovat samanlaisia kuten monissa muissakin tutkimuksissa. Kansalaisten mielestä monista sinällään tärkeistä yhteiskunnallisista tavoitteista tärkeimmäksi nousi työttömyyden vähentäminen. Kolme neljästä (76 %) suomalaisesta valitsi tämän viiden tärkeimmän tavoitteen joukkoon. Kaikki muut asiat jäävät tuntuvasti tämän jälkeen. Listalla kakkoseksi kohosi valtion talouden tasapainottaminen ja velan vähentäminen. Muut keskeisimmät tavoitteet ovat kansalaisten mielestä hintojen nousun hillintä sekä kuntien talouden ja palveluiden turvaaminen sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittäminen. Onko työttömyyden vähentämisestä keskustelu median vetämässä vaalikeskustelussa ollenkaan?
Itse toivoin iltarukouksissani ennen vaaleja, että näissä vaaleissa puolueet löisivät korttinsa pöytään ja kertoisivat erityisesti miten kansalaisille turvataan heidän lakisääteiset palvelunsa 2010-luvulla. Millaisia uudistuksia tarvitaan?
Yhteyteni yläkertaan on ilmeisesti katkennut, sillä keskustelu toivomastani aiheesta on puuttunut täysin. Saman on huomannut Tehyn puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola, jonka mielestä vaalikeskustelussa pitäisi keskustella enemmän sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä tulevaisuudessa. Hän toteaa tiedotteessaan, että ”Äänestäjät ovat kautta aikojen kokeneet tärkeiksi sosiaali- ja terveyspalvelut ja niiden toimivuuden. Esimerkiksi vanhusten hoito on aihe, jota tällä hetkellä pidetään hyvin tärkeänä.” Eipä näy vaalikeskustelussa.
Ennen vaaleja ennustettiin, että näissä vaaleissa maahanmuutto on keskeinen puheenaine. Näin ei ole käynyt, vaan maahanmuutolle varatun paikan on ottanut EU:n vakausrahastot ja Suomen suhtautuminen niihin liittyviin velvoitteisiin. Ilmeisesti kansaan uppoaa vain yksi asia kerrallaan. Olen pettynyt.
Työnantajani toimihenkilökeskusjärjestö STTK teetti syksyllä 2010 tutkimuksen suomalaisten suhtautumista yhteiskunnallisiin tavoitteisiin ja keinoihin turvata julkisen sektorin talous ja palvelut. Laajalla kysymyspatterilla selvitettiin eri keinojen tehokkuutta ja hyväksyttävyyttä kansalaisten mielissä.
Tulokset ovat samanlaisia kuten monissa muissakin tutkimuksissa. Kansalaisten mielestä monista sinällään tärkeistä yhteiskunnallisista tavoitteista tärkeimmäksi nousi työttömyyden vähentäminen. Kolme neljästä (76 %) suomalaisesta valitsi tämän viiden tärkeimmän tavoitteen joukkoon. Kaikki muut asiat jäävät tuntuvasti tämän jälkeen. Listalla kakkoseksi kohosi valtion talouden tasapainottaminen ja velan vähentäminen. Muut keskeisimmät tavoitteet ovat kansalaisten mielestä hintojen nousun hillintä sekä kuntien talouden ja palveluiden turvaaminen sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittäminen. Onko työttömyyden vähentämisestä keskustelu median vetämässä vaalikeskustelussa ollenkaan?
Itse toivoin iltarukouksissani ennen vaaleja, että näissä vaaleissa puolueet löisivät korttinsa pöytään ja kertoisivat erityisesti miten kansalaisille turvataan heidän lakisääteiset palvelunsa 2010-luvulla. Millaisia uudistuksia tarvitaan?
Yhteyteni yläkertaan on ilmeisesti katkennut, sillä keskustelu toivomastani aiheesta on puuttunut täysin. Saman on huomannut Tehyn puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola, jonka mielestä vaalikeskustelussa pitäisi keskustella enemmän sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä tulevaisuudessa. Hän toteaa tiedotteessaan, että ”Äänestäjät ovat kautta aikojen kokeneet tärkeiksi sosiaali- ja terveyspalvelut ja niiden toimivuuden. Esimerkiksi vanhusten hoito on aihe, jota tällä hetkellä pidetään hyvin tärkeänä.” Eipä näy vaalikeskustelussa.
Ennen vaaleja ennustettiin, että näissä vaaleissa maahanmuutto on keskeinen puheenaine. Näin ei ole käynyt, vaan maahanmuutolle varatun paikan on ottanut EU:n vakausrahastot ja Suomen suhtautuminen niihin liittyviin velvoitteisiin. Ilmeisesti kansaan uppoaa vain yksi asia kerrallaan. Olen pettynyt.
perjantaina, huhtikuuta 01, 2011
Vedä punainen viiva
Olen samaa mieltä. Ensi vaalikauden loppupuolella väestön ikääntyminen alkaa toden teolla tuntumaan, kun yli 65-vuotiaiden väestönosuus kääntyy todelliseen nousuun. Samaan aikaan julkinen talous, erityisesti valtiontalous, pitää pystyä kääntämään pois jatkuvan velanoton tieltä. Eläketurvajärjestelmän kestävyys on ratkaistava päättämällä eläkemaksujen tasosta niin työnantajille kuin palkansaajillekin. Pisteeksi iin päälle, työurien pidentämisessä on löydettävä ne yhteiset toimet, joihin kaikki osapuolet voivat sitoutua, jotta myös pienille ikäluokille voidaan turvata edes säällinen eläketaso.
Haasteet ovat valtavat. Eivätkä lopu tähän. Ensi hallituskaudella sosiaali- ja terveyspalvelut pitää uudistaa niin, että jo nyt osittain surkeasti toimivat palvelut pystytään turvaamaan entistä haastavammassa tilanteessa. Ongelmissa ovat erityisesti terveysasemapalvelut, joiden toimimattomuudesta kärsivät erityisesti kaikkein köyhimmät ja sairaimmat. Ja niiden uudistaminen ei onnistu hokkuspokkustoimilla, vaan vaatii määrätietoisia ja osittain vaikeitakin päätöksiä. Jos mitään ei tehdä, matkaamme yhä kiihtyvällä vauhdilla kohti järjestelmää, jossa saadakseen terveyspalveluita on hankittava oma vakuutus yksityisiltä markkinoilta. Kansalaisen näkökulmasta onkin ollut kummallista, että kun vaaleihin on enää kolme viikkoa, keskustelua sosiaali- ja terveyspalveluiden tulevaisuudesta on käyty tuskin ollenkaan. Olen välillä tuskaillut, miksi tämä minusta niin itsestään selvä ja välttämätön uudistus, ei tunnu nousevan esille. Kyse on kuitenkin yhdestä meidän hyvinvointivaltiomme peruspilarista.
Yksi yhteiskuntamme synkistä puolista on köyhyyden ja syrjäytymisen kasvu. Leipäjonot ovat arkipäivää kaikissa suurimmissa kaupungeissamme. Omalla alueellani Espoon keskuksessa ruoka-avun jono on jakopäivänä sadan metrin mittainen. Toimeentulotuesta on tullut pysyvä toimeentulon lähde yhä useammalle. Suunnan pitäisi olla aivan toinen. Vähimmäisturvaa on nostettava, jotta pystyisimme edes pysäyttämään köyhyyden kasvun. Köyhyysongelmaa se ei ratkaise, sitä ei rahalla ratkaista, mutta meidän on tunnustettava, että säällinen elämä edellyttää perusturvan nostamista. Suomi on yhä pienten tuloerojen ja köyhyyden maa, mutta mikään ei poista sitä tosiasiaa, että elämme maassa jossa köyhyys ja eriarvoisuus ovat kasvaneet muita maita nopeammin. Tämä kehitys on pysäytettävä.
Kaikki perustuu vakaalle taloudenpidolle ja sille, että veropohja on riittävän suuri. Minusta verokeskustelun olennainen osa on se se miten pystymme keräämään riittävän verokertymän. Tämän takia veropohjan on oltava riittävän laaja. Mutta samalla ei saa unohtaa oikeudenmukaisuutta, joka on jäänyt viime vuosien veropäätöksissä sivuun.
En ole poliittisessa uskossani niin vahva, että voisin kirkassilmäisesti todeta demareiden ratkaisevan kaikki edellä mainitut haasteet ja ongelmat. Enkä ole tyytyväinen kaikkiin demareiden linjauksiin. Mutta SDP on kuitenkin vasemmistopuolue, jonka perusarvoissa on oikeudenmukaisuuden ja heikoista huolehtimisen edistäminen. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Virheitä on vuosien varrella tehty, mutta uskon että niistä on otettu oppia. Vedä siis punainen viiva äänestyslappuun huhtikuun kolmantena sunnuntaina.
maanantaina, maaliskuuta 14, 2011
Kohtuutaloutta vai talouskasvua?
Pidin viime viikolla kommenttipuheenvuoron Sorsa-säätiön tilaisuudessa, jonka aiheena oli tärkeä teema ”Onko talouskasvu vakaan yhteiskuntakehityksen edellytys?”. Omassa puheenvuorossani kommentoin kansalaisaktivisti Jarna Pasasen ajatuksia kohtuutaloudesta ja työajan lyhentämisestä ja työn jakamisesta.
Kohtuutalous on suomennos degrowth-sanasta eli siitä että talouskasvua pitäisi pyrkiä hillitsemään, jottemme tuhoaisi maapalloa lopullisesti, ja jotta ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa. Liiallisesta työn ikeestä pitäisi siis päästä irti.
Tilaisuudessa käytetyt puheenvuorot osoittivat kuinka vaikeasta ja samalla mielenkiintoisesta ilmiöstä on kyse. Kohtuutalouden puolestapuhujat haluavat rajoittaa talouskasvua (tai lopettaa pyrkimisen jatkuvaan talouskasvuun), koska he katsovat, että nykymeno johtaa suoraan helvettiin: luonnonvarojen kuluttaminen ja saastuttaminen johtavat katastrofiin jollei mitään tehdä. Maapallo ei yksinkertaisesti kestä nykymenoa. Toisaalta he myös uskovat, ettei talouskasvu tee ihmisiä onnelliseksi, vaan pikemminkin päinvastoin: ihmiset pyörivät jatkuvassa kuluttamisen oravanpyörässä, eivätkä huomioi riittävästi elämälle tärkeitä asioita kuten ihmissuhteita.
Olen periaatteessa samaa mieltä. Pidän itseäni luonnonystävänä, joka pyrkii välttämään turhaa kulutusta. Olen huolissani siitä, millaiseen tilaan jätämme maapallon tuleville sukupolville. Luonnonvarojen käyttö on kasvanut jatkuvasti, esimerkiksi Suomessa luonnonvarojen kokonaiskäyttö oli 520 miljoonaa tonnia (Mt) vuonna 2005, mikä oli yli puolitoista kertaa suurempi kuin vuonna 1970. Kuten kuviosta voi todeta luonnonvarojen käyttöä kuvaava sininen viiva on noussut lähes yhdensuuntaisesti talouskasvua (BKT) kuvaavan punaisen käyrän kanssa. Talouskasvua ei olisi menneinä vuosikymmeninä syntynyt ilman luonnonvaroja.
Suomen väestön, BKT:n volyymin ja TMR:n kehitys 1970-2005
Lähde: Motiva (Mäenpää & Härmä 2007, Thule Instituutti, Oulun yliopisto).
Mutta olen myös talouskasvun ystävä. Olen enemmän pragmaatikko kuin idealisti. Uskon siihen, että talouskasvun avulla saadaan parannettua ihmisten hyvinvointia enemmän kuin ilman talouskasvua. Luopumalla talouskasvusta (ja siten myös luonnonvarojen käytöstä) sanoisimme myös hyvästi meidän hyvinvointivaltiollemme (sikäli kun sitä vielä enää on jäljellä). Miten turvaisimme kansalaisille koulutus-, sosiaali- ja terveydenhuollonpalvelut? Miten rahoittaisimme eläkkeet ja muun sosiaaliturvan? Emme mitenkään ilman talouskasvua. Olisiko tämän heikommassa asemassa olevien kannalta hyvä asia? Kohtuutalous-liikkeen puolestapuhujat kyllä korostavat, että talouskasvun vähentämisen rinnalla täytyy rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa kasvu ei ole hyvinvoinnin edellytys. Siis utopistista yhteiskuntaa, anteeksi vain.
Uskon silti, että kohtuutalouden kannattajien vaatimuksia on kuunneltava. Ihmiset arvostavat vapaa-aikaansa yhä enemmän ja enemmän. Ay-liikkeen omissa tutkimuksissa on huomattu, että ihmiset olisivat valmiit lyhentämään työaikaansa palkankorotusten kustannuksella. Tarvetta erilaisille joustaville työaikajärjestelyille on yhä enemmän (yleensä vain työnantajat eivät ole valmiita erilaisiin työaikajoustoihin). Myös vaatimukset entistä sosiaalisemmasta yhteiskunnasta, joissa ihmisillä on mielekästä tekemistä ja mahdollisuus osallistua myös työelämän ulkopuolella, ovat kannatettavia. Mutta edellyttääkö se talouskasvusta luopumista?
Tehdään kompromissi: kohtuullinen talouskasvu kunniaan!
Tutustu degrowth-blogiin
Kohtuutalous on suomennos degrowth-sanasta eli siitä että talouskasvua pitäisi pyrkiä hillitsemään, jottemme tuhoaisi maapalloa lopullisesti, ja jotta ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa. Liiallisesta työn ikeestä pitäisi siis päästä irti.
Tilaisuudessa käytetyt puheenvuorot osoittivat kuinka vaikeasta ja samalla mielenkiintoisesta ilmiöstä on kyse. Kohtuutalouden puolestapuhujat haluavat rajoittaa talouskasvua (tai lopettaa pyrkimisen jatkuvaan talouskasvuun), koska he katsovat, että nykymeno johtaa suoraan helvettiin: luonnonvarojen kuluttaminen ja saastuttaminen johtavat katastrofiin jollei mitään tehdä. Maapallo ei yksinkertaisesti kestä nykymenoa. Toisaalta he myös uskovat, ettei talouskasvu tee ihmisiä onnelliseksi, vaan pikemminkin päinvastoin: ihmiset pyörivät jatkuvassa kuluttamisen oravanpyörässä, eivätkä huomioi riittävästi elämälle tärkeitä asioita kuten ihmissuhteita.
Olen periaatteessa samaa mieltä. Pidän itseäni luonnonystävänä, joka pyrkii välttämään turhaa kulutusta. Olen huolissani siitä, millaiseen tilaan jätämme maapallon tuleville sukupolville. Luonnonvarojen käyttö on kasvanut jatkuvasti, esimerkiksi Suomessa luonnonvarojen kokonaiskäyttö oli 520 miljoonaa tonnia (Mt) vuonna 2005, mikä oli yli puolitoista kertaa suurempi kuin vuonna 1970. Kuten kuviosta voi todeta luonnonvarojen käyttöä kuvaava sininen viiva on noussut lähes yhdensuuntaisesti talouskasvua (BKT) kuvaavan punaisen käyrän kanssa. Talouskasvua ei olisi menneinä vuosikymmeninä syntynyt ilman luonnonvaroja.
Suomen väestön, BKT:n volyymin ja TMR:n kehitys 1970-2005
Lähde: Motiva (Mäenpää & Härmä 2007, Thule Instituutti, Oulun yliopisto).
Mutta olen myös talouskasvun ystävä. Olen enemmän pragmaatikko kuin idealisti. Uskon siihen, että talouskasvun avulla saadaan parannettua ihmisten hyvinvointia enemmän kuin ilman talouskasvua. Luopumalla talouskasvusta (ja siten myös luonnonvarojen käytöstä) sanoisimme myös hyvästi meidän hyvinvointivaltiollemme (sikäli kun sitä vielä enää on jäljellä). Miten turvaisimme kansalaisille koulutus-, sosiaali- ja terveydenhuollonpalvelut? Miten rahoittaisimme eläkkeet ja muun sosiaaliturvan? Emme mitenkään ilman talouskasvua. Olisiko tämän heikommassa asemassa olevien kannalta hyvä asia? Kohtuutalous-liikkeen puolestapuhujat kyllä korostavat, että talouskasvun vähentämisen rinnalla täytyy rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa kasvu ei ole hyvinvoinnin edellytys. Siis utopistista yhteiskuntaa, anteeksi vain.
Uskon silti, että kohtuutalouden kannattajien vaatimuksia on kuunneltava. Ihmiset arvostavat vapaa-aikaansa yhä enemmän ja enemmän. Ay-liikkeen omissa tutkimuksissa on huomattu, että ihmiset olisivat valmiit lyhentämään työaikaansa palkankorotusten kustannuksella. Tarvetta erilaisille joustaville työaikajärjestelyille on yhä enemmän (yleensä vain työnantajat eivät ole valmiita erilaisiin työaikajoustoihin). Myös vaatimukset entistä sosiaalisemmasta yhteiskunnasta, joissa ihmisillä on mielekästä tekemistä ja mahdollisuus osallistua myös työelämän ulkopuolella, ovat kannatettavia. Mutta edellyttääkö se talouskasvusta luopumista?
Tehdään kompromissi: kohtuullinen talouskasvu kunniaan!
Tutustu degrowth-blogiin
maanantaina, helmikuuta 28, 2011
Vahvan talouden kaupunki
Kamreerit ovat jo virkansa puolensa pessimistejä. ”Ei ole rahaa”. ”Menokehitys on tuloihin nähden liiallista”. Tuttuja lauseita kautta vuosikymmenien. Usein käykin niin, että kas kummaa, tulokehitys onkin ennakoitua suurempaa. Miljoonia ropisee pussiin.
Näin kävi Espoossakin. Osallistuin 28.2 valtuuston kokoukseen. Valtuuston esityslistassa todetaan, että kaupungin tulos vuodelta 2010 oli tyydyttävä ja ylitti talousarvion. Edelliseen vuoteen vertailukelpoinen vuosikate oli noin 120 miljoonaa euroa. Verotulokertymä ylitti talousarvion 48,5 miljoonalla eurolla. Yhteensä verotuloja kirjattiin 1 183,8 miljoonalla eurolla. Verotulojen kasvu oli edellisestä vuodesta 5,1 prosenttia. Taloudellinen tulos oli kyllä mielestäni hyvä, ei tyydyttävä.
Mutta eihän ne tulot ole tärkeintä vaan ne menot? Kulukurin ansiosta ulkoisten kulujen kasvu jäi maltilliseen 3,1 prosenttiin ja oli lähes 19 miljoonaa alle talousarvion.
Näin ollen Espoon kaupunki tulee tekemään hyvän taloudellisen tuloksen vuonna 2010. Osittain sen takia, että Espoon aloitti kaksi vuotta sitten tuottavuusohjelman, jolla menokehitystä hillittiin. Mutta hyvä tulos johtuu myös Espoosta riippumattomista syistä: maan hallituksen muutokset yhteisöveron jakoperusteissa hyödyttivät erityisesti ison yhteisöveropotin saavaa Espoota. Yritysten maksamia yhteisöveroja ropisi kassaan ennakoitua enemmän. Toisaalta Espoo hyötyi myös siitä positiivisesta seikasta, että palkoista maksettavat verotulot eivät vähentyneet ennakoidusti. Työttömyyden lisääntyminen ei vaikuttanut merkittävästi verotulojen vähenemiseen.
Espoon kaupunki lähtee siis hyvässä taloudellisessa kunnossa vuoteen 2011. Mutta se ei ole tullut helpolla. Espoossa henkilöstön työtyytyväisyys on heikentynyt eri toimialueilla. Espoo on mukana Kunta 10-vertailututkimuksessa, jonka mukaan kaikki keskeiset henkilöstön tyytyväisyyttä mittaavat tunnusluvut ovat heikentyneet vuonna 2010 verrattuna vuoteen 2008.
Se ei voi olla oikea suunta tulevina vuosina kaupungissa, joka joutuu kamppailemaan henkilöstön riittävyydestä tulevina vuosina. Jos kaupungin maine hyvänä työnantajan heikkenee, korjaaminen on vaikeaa.
Näin kävi Espoossakin. Osallistuin 28.2 valtuuston kokoukseen. Valtuuston esityslistassa todetaan, että kaupungin tulos vuodelta 2010 oli tyydyttävä ja ylitti talousarvion. Edelliseen vuoteen vertailukelpoinen vuosikate oli noin 120 miljoonaa euroa. Verotulokertymä ylitti talousarvion 48,5 miljoonalla eurolla. Yhteensä verotuloja kirjattiin 1 183,8 miljoonalla eurolla. Verotulojen kasvu oli edellisestä vuodesta 5,1 prosenttia. Taloudellinen tulos oli kyllä mielestäni hyvä, ei tyydyttävä.
Mutta eihän ne tulot ole tärkeintä vaan ne menot? Kulukurin ansiosta ulkoisten kulujen kasvu jäi maltilliseen 3,1 prosenttiin ja oli lähes 19 miljoonaa alle talousarvion.
Näin ollen Espoon kaupunki tulee tekemään hyvän taloudellisen tuloksen vuonna 2010. Osittain sen takia, että Espoon aloitti kaksi vuotta sitten tuottavuusohjelman, jolla menokehitystä hillittiin. Mutta hyvä tulos johtuu myös Espoosta riippumattomista syistä: maan hallituksen muutokset yhteisöveron jakoperusteissa hyödyttivät erityisesti ison yhteisöveropotin saavaa Espoota. Yritysten maksamia yhteisöveroja ropisi kassaan ennakoitua enemmän. Toisaalta Espoo hyötyi myös siitä positiivisesta seikasta, että palkoista maksettavat verotulot eivät vähentyneet ennakoidusti. Työttömyyden lisääntyminen ei vaikuttanut merkittävästi verotulojen vähenemiseen.
Espoon kaupunki lähtee siis hyvässä taloudellisessa kunnossa vuoteen 2011. Mutta se ei ole tullut helpolla. Espoossa henkilöstön työtyytyväisyys on heikentynyt eri toimialueilla. Espoo on mukana Kunta 10-vertailututkimuksessa, jonka mukaan kaikki keskeiset henkilöstön tyytyväisyyttä mittaavat tunnusluvut ovat heikentyneet vuonna 2010 verrattuna vuoteen 2008.
Se ei voi olla oikea suunta tulevina vuosina kaupungissa, joka joutuu kamppailemaan henkilöstön riittävyydestä tulevina vuosina. Jos kaupungin maine hyvänä työnantajan heikkenee, korjaaminen on vaikeaa.
maanantaina, helmikuuta 21, 2011
Terveyttä kioskista?
Olin vähän aikaa sitten tilaisuudessa, jossa esiteltiin innovatiivisia hankkeita sosiaali- ja terveydenhuollossa. Yhtenä esiintyjänä oli Laastari lähiklinikan toimitusjohtaja.
Hänen yrityksensä on ilman ajanvarausta toimiva sairaanhoitajan vastaanotto, joka toimii Keravalla marketin kyljessä. Ilman erilistä ajanvarausta asiakas voi astella hoitajan vastaanotolle ja saada apua äkillisiin tulehdussairauksiin. Siis vain tiettyihin tulehdussairauksiin, jotka ovat hoidettavissa ilman lääkärin tapaamista, sillä sellaista ei vastaanotolla ole. Lääkäri on kuulemma puhelimella tavoitettavissa. Yritystä esitellyt kaveri tuntui asiansa osaavalta ja liikeidea hyvältä. Mikäs tässä?
Minun mielestäni palvelu on täyttä rahastusta ja osoitus taas kerran siitä mihin suuntaan sosiaali- ja terveyspalvelumme ovat kehittymässä, ellei julkisia palveluita pistetä kuntoon. Asiakkaalle vastaanoton hinta (45 €) voi tuntua edulliselta, mutta se on aika paljon palvelusta ilman lääkärinvastaanottoa. Tasan tarkkaan kehitys johtaa siihen, että asiakkaalle tullaan lääkärinpalveluita tarvittaessa ehdottamaan jotain tiettyä yksityistä kumppania palvelun tarjoajaksi. Ja potilas maksaa, kun yhteyttä julkisiin terveyspalveluihin ei ole.
Kyseessä on ensimmäinen yksityinen terveyskioski Suomessa. Siis palvelu, jossa keskitytään vain muutamien palvelujen tuottamiseen tietylle rajatulle kohderyhmälle. Aukioloajat pidetään joustavina, jotta palvelujen piiriin saadaan paljon asiakkaita. Tämän takia sijainnin on oltava hyvä, keskittyen kauppakeskuksiin tai muihin paikkoihin, joissa liikkuu paljon ihmisiä. Tämäkin terveyspalvelumallin idea on tuotu sieltä missä markkinatalous ja terveyspalvelut on yhdistetty maailma parhaiten eli Yhdysvalloista. Siellä vastaavanlaisia kioskeja on tuhansia. Täytyisi vain muistaa se, että se mikä toimii jenkeissä, ei välttämättä istu Suomeen!
Suomen itsenäisyyden juhlarahasto SITRA toi idean terveyskioskista Suomeen muutama vuosi sitten. Sitra on ottanut tehtäväkseen lisätä parempaa palvelua, valinnanvapautta ja vaikutusmahdollisuuksia suomalaisissa hyvinvointipalveluissa. Sitran selvitysten perusteella esimerkiksi Ylöjärven kunta käynnisti terveyskioskitoiminnan oman toimintanaan Elon kauppakeskuksessa Ylojärvellä kesällä 2009. Toiminta on käynnistynyt hyvin ja kunta sekä käyttäjät ovat olleet tyytyväisiä.
Julkisesti tuotettuna palveluna terveyskioskimalli voi olla toimiva ja hyvä malli tavoittaa kohtuukustannuksin laajoja kansanjoukkoja. Minäkin toivoisin että saisimme Espooseen muutamia kioskeja, jotta paine terveyskeskuksia kohti vähenisi.
Mutta terveyskioskin on oltava osa kunnan organisaatiota, jotta palvelulla edistetään kuntalaisten terveyttä ja tehdään ennaltaehkäisevää työtä. Muuten käy niin kun Laastari lähiklinikkatapauksessa: tarkoituksena on vain saada mahdollisimman asiakaskäyntejä potilaiden (tai heidän vakuutusyhtiöiden) maksamina, ilman yhteyttä kokonaisuuteen. Kansalaisten terveyspalveluista jo nykyisillään korkeat asiakasmaksut kasvatat ilman mainittavia terveysvaikutuksia.
Ja se ei ole kenenkään muun etu kuin terveyspalveluyrittäjän.
Hänen yrityksensä on ilman ajanvarausta toimiva sairaanhoitajan vastaanotto, joka toimii Keravalla marketin kyljessä. Ilman erilistä ajanvarausta asiakas voi astella hoitajan vastaanotolle ja saada apua äkillisiin tulehdussairauksiin. Siis vain tiettyihin tulehdussairauksiin, jotka ovat hoidettavissa ilman lääkärin tapaamista, sillä sellaista ei vastaanotolla ole. Lääkäri on kuulemma puhelimella tavoitettavissa. Yritystä esitellyt kaveri tuntui asiansa osaavalta ja liikeidea hyvältä. Mikäs tässä?
Minun mielestäni palvelu on täyttä rahastusta ja osoitus taas kerran siitä mihin suuntaan sosiaali- ja terveyspalvelumme ovat kehittymässä, ellei julkisia palveluita pistetä kuntoon. Asiakkaalle vastaanoton hinta (45 €) voi tuntua edulliselta, mutta se on aika paljon palvelusta ilman lääkärinvastaanottoa. Tasan tarkkaan kehitys johtaa siihen, että asiakkaalle tullaan lääkärinpalveluita tarvittaessa ehdottamaan jotain tiettyä yksityistä kumppania palvelun tarjoajaksi. Ja potilas maksaa, kun yhteyttä julkisiin terveyspalveluihin ei ole.
Kyseessä on ensimmäinen yksityinen terveyskioski Suomessa. Siis palvelu, jossa keskitytään vain muutamien palvelujen tuottamiseen tietylle rajatulle kohderyhmälle. Aukioloajat pidetään joustavina, jotta palvelujen piiriin saadaan paljon asiakkaita. Tämän takia sijainnin on oltava hyvä, keskittyen kauppakeskuksiin tai muihin paikkoihin, joissa liikkuu paljon ihmisiä. Tämäkin terveyspalvelumallin idea on tuotu sieltä missä markkinatalous ja terveyspalvelut on yhdistetty maailma parhaiten eli Yhdysvalloista. Siellä vastaavanlaisia kioskeja on tuhansia. Täytyisi vain muistaa se, että se mikä toimii jenkeissä, ei välttämättä istu Suomeen!
Suomen itsenäisyyden juhlarahasto SITRA toi idean terveyskioskista Suomeen muutama vuosi sitten. Sitra on ottanut tehtäväkseen lisätä parempaa palvelua, valinnanvapautta ja vaikutusmahdollisuuksia suomalaisissa hyvinvointipalveluissa. Sitran selvitysten perusteella esimerkiksi Ylöjärven kunta käynnisti terveyskioskitoiminnan oman toimintanaan Elon kauppakeskuksessa Ylojärvellä kesällä 2009. Toiminta on käynnistynyt hyvin ja kunta sekä käyttäjät ovat olleet tyytyväisiä.
Julkisesti tuotettuna palveluna terveyskioskimalli voi olla toimiva ja hyvä malli tavoittaa kohtuukustannuksin laajoja kansanjoukkoja. Minäkin toivoisin että saisimme Espooseen muutamia kioskeja, jotta paine terveyskeskuksia kohti vähenisi.
Mutta terveyskioskin on oltava osa kunnan organisaatiota, jotta palvelulla edistetään kuntalaisten terveyttä ja tehdään ennaltaehkäisevää työtä. Muuten käy niin kun Laastari lähiklinikkatapauksessa: tarkoituksena on vain saada mahdollisimman asiakaskäyntejä potilaiden (tai heidän vakuutusyhtiöiden) maksamina, ilman yhteyttä kokonaisuuteen. Kansalaisten terveyspalveluista jo nykyisillään korkeat asiakasmaksut kasvatat ilman mainittavia terveysvaikutuksia.
Ja se ei ole kenenkään muun etu kuin terveyspalveluyrittäjän.
torstaina, helmikuuta 10, 2011
Pientä pintaremonttia - makuuhuoneen ehostus
Vaihdoimme huonejärjestystä, lapset ja vanhemmat vaihtoivat makuuhuoneita. Palasimme huoneeseen, johon viisi vuotta asuntoon muuttaessamme asetuimme. Teimme silloin huoneessa perusremontin: lattiaan laitettiin parketti, ikkunat maalattiin, listat uusittiin, seinät tapetoitiin ja katto maalattiin. Itse asiassa teimme näin jälkikäteen tarkasteltuna aika ison remontin. Silloin opin sen, että remonttiprojekteissa on oleellista tehdä realistiset suunnitelmat, liian tiukkoja aikatauluja ei kannata yrittää laatia.
Huoneessa on päätyseinässä lastulevypinnoitus, levyjen välissä on tai oli muutaman sentin rako. Se näytti ihan hirveältä, joten päätin viisi vuotta sitten laittaa raot umpeen, jotta tapettiin ei tulisi katkoksia. Etsin netistä ja kirjoista neuvoja, joissa useissa varoiteltiin sitä, että rako tulee elämään, jolloin tapetti lopulta repeää. Vedin silti raot umpeen, muistaakseni laittamalla osaan raoista puuriman ja jotain silikoonimassaa rakoihin. Sen jälkeen tasoitin kohdat tasoitteella. Mutta koska kiire oli kova (ja olen joskus huolimaton) tasoitus onnistui huonosti. Tapetin alta kohosivat ei niin kauniit kummut. Tapetti sen sijaan ei ole viiden vuoden aikana pahemmin repeillyt. Eli voin suositella rakojen täyttämistä.
Päätimme nyt tehdä pienen remontin huoneeseen eli tapetoida seinät uudelleen. Revin tapetin pois ja onneksi ne lähtivät helposti. Tasoitin viisi vuotta sitten peittämäni levyjen väliset raot uudelleen ja hioin seinän. Ostimme aika räväkän tapetin (minun valintani) ja aloitimme tapetoinnin.
Kun edellisellä kerralla tapetoin, käytin tapettia, jossa tapettiliisteri vedetään suoraan seinään ja sen jälkeen tapettirullasta vedetään suoraan vuotia suoraan seinään ilman niiden liisteröintiä. Se on helppoa ja nopeaa tapetointia. Nyt ostamme tapetti oli perinteistä tapettia, joka liisteröidään ja annetaan vettyä, ennen seinään laittamista. Tämän tapetin laittaminen oli hidasta. Kahden seinän laittamiseen meni puoli päivää, eikä pieniltä virheiltä vältytty.
Lopputulos oli mielestäni kuitenkin upea. Sopivan värikäs tapetti tasapainottuu muuten vaaleilla kalusteilla ja tekstiileillä (kuvia myöhemmin).
Kun kannoimme huonekalut huoneeseen, totesimme että vanha sänky ei sovi ruman päätynsä kanssa yhtään tapetin värin kanssa. Tee se itse-mies keksii kuitenkin ratkaisun, joten päätin sahata käsisahalla sängynpäädyn pois. Ja niin iltasella sahasin ulkona pakkasessa sängynpäädyn pois. Naapurit – jos he ylipäätänsä enää ihmettelevät remonttitempauksiani – miettivät varmasti mielessään Aarnion pojan aivoituksia. Sängystä tuli kuitenkin hyvä ja toistaiseksi se on pysynyt kasassa.
Pienellä muutoksella saimme viihtyisän huoneen ja mikä parasta – itse tekemällä ja suunnittelemalla.
Huoneessa on päätyseinässä lastulevypinnoitus, levyjen välissä on tai oli muutaman sentin rako. Se näytti ihan hirveältä, joten päätin viisi vuotta sitten laittaa raot umpeen, jotta tapettiin ei tulisi katkoksia. Etsin netistä ja kirjoista neuvoja, joissa useissa varoiteltiin sitä, että rako tulee elämään, jolloin tapetti lopulta repeää. Vedin silti raot umpeen, muistaakseni laittamalla osaan raoista puuriman ja jotain silikoonimassaa rakoihin. Sen jälkeen tasoitin kohdat tasoitteella. Mutta koska kiire oli kova (ja olen joskus huolimaton) tasoitus onnistui huonosti. Tapetin alta kohosivat ei niin kauniit kummut. Tapetti sen sijaan ei ole viiden vuoden aikana pahemmin repeillyt. Eli voin suositella rakojen täyttämistä.
Päätimme nyt tehdä pienen remontin huoneeseen eli tapetoida seinät uudelleen. Revin tapetin pois ja onneksi ne lähtivät helposti. Tasoitin viisi vuotta sitten peittämäni levyjen väliset raot uudelleen ja hioin seinän. Ostimme aika räväkän tapetin (minun valintani) ja aloitimme tapetoinnin.
Kun edellisellä kerralla tapetoin, käytin tapettia, jossa tapettiliisteri vedetään suoraan seinään ja sen jälkeen tapettirullasta vedetään suoraan vuotia suoraan seinään ilman niiden liisteröintiä. Se on helppoa ja nopeaa tapetointia. Nyt ostamme tapetti oli perinteistä tapettia, joka liisteröidään ja annetaan vettyä, ennen seinään laittamista. Tämän tapetin laittaminen oli hidasta. Kahden seinän laittamiseen meni puoli päivää, eikä pieniltä virheiltä vältytty.
Lopputulos oli mielestäni kuitenkin upea. Sopivan värikäs tapetti tasapainottuu muuten vaaleilla kalusteilla ja tekstiileillä (kuvia myöhemmin).
Kun kannoimme huonekalut huoneeseen, totesimme että vanha sänky ei sovi ruman päätynsä kanssa yhtään tapetin värin kanssa. Tee se itse-mies keksii kuitenkin ratkaisun, joten päätin sahata käsisahalla sängynpäädyn pois. Ja niin iltasella sahasin ulkona pakkasessa sängynpäädyn pois. Naapurit – jos he ylipäätänsä enää ihmettelevät remonttitempauksiani – miettivät varmasti mielessään Aarnion pojan aivoituksia. Sängystä tuli kuitenkin hyvä ja toistaiseksi se on pysynyt kasassa.
Pienellä muutoksella saimme viihtyisän huoneen ja mikä parasta – itse tekemällä ja suunnittelemalla.
torstaina, helmikuuta 03, 2011
Erilaistuva Suomi
Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy? Tuloerojen kasvu on puhuttanut viime aikoina yhteiskunnallisessa keskustelussa. Oma puolueeni kritisoi hallituspuolueita tuloerojen kasvattamisesta ja kansalaisten eriarvoistumisesta. Syytä onkin. Olen menneellä viikolla pohtinut elävätkö erilaiset ihmiset jo nyt niin erilaista elämää omassa elinpiirissään, että ymmärrys toisia ihmisiä (ja varsinkin vähempiosaisia) kohtaan katoaa?
Pohdintani alkoi yksinkertaisesta esimerkistä: lapsisynttäreistä. Joillain alueilla näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että lapsen syntymäpäiväjuhlat vietetään kodin ulkopuolella yksityisessä sisäliikuntapuistossa, keilahallissa tai vastaavassa. Kustannukset ovat helposti yli 20 euroa lasta kohden. Kun yhden lapsen synttärit vietetään kodin ulkopuolella, seuraavana vuorossa oleva haluaa luonnollisesti vähintään samanlaiset synttärit. Varustelukierre on valmis, eikä kukaan vihellä peliä poikki. Vanhemmilla tuntuu ainakin olevan halua käyttää yli sata euroa lastensa synttäreihin. Mutta entä jos vanhemmilla ei yksinkertaisesti ole varaa kuin järjestää perinteiset kotisynttärit (joita minä kannatan)? Kokeeko synttärisankari alemmuudentunnetta viedessään kutsut kotijuhliinsa kun muiden juhlat vietettiin jossain hienommassa paikassa? Miten vanhemmat kokevat tilanteen? Ajattelevatko kalliimpia juhlia järjestävät vanhemmat, että muut vanhemmat eivät ehkä pysty järjestämään samanlaisia juhlia, mutta matalamman tason juhlat riittävät varsin hyvin. Vai käykö niin, että muidenkin vanhempien odotetaan järjestävän kalliimmat juhlat , koska omallekin lapselle järjestettiin tasokkaammat juhlat? Kuka on leikkiin ryhtynyt, se leikin kestäköön? Tällöin sosiaalinen paine pakottaa myös huonommin toimeentulevat vanhemmat pinnistelevät pystyäkseen pitämään paremmin toimeentulevien, tässä tapauksessa typerän, ”elintason”.
Toisen kerran havahduin pohtimaan erilaistuvaa Suomea, kun vaimoni kävi sattumoisin kaupassa Espoon Mankkaalla Vexi-marketissa ja kommentoi kuinka erilainen kauppa se on kuin meidän vakiokauppamme Espoon keskuksen S-Market. Valikoima on selkeästi laajempi ja kalliimpi kuin meidän perinteisessä kaupassamme. Asukaspohja on aivan erilainen Mankkaan kaupan ympäristössä kuin Espoon keskuksessa. Koulutetumpi ja varakkaampi. Meillä myydään peruselintarvikkeita tavallisille pulliaisille, Mankkaalla hummereita vähän eri tason ihmisille. Kärjistäen. Jos pelkkä mankkaalaisen ostoskori on täysin erilainen kuin Espoon keskuksessa asuvan, niin on varmasti muukin elämä. Kukin elää kuplassaan?
Väestön tulo- ja koulutustasoissa on isoja eroja eri alueiden välillä. Espoon Westendin alueella on korkeimmat tulot, lähinaapurissani Suvelassa pienimmät. En ole koskaan kuvitellut, että Westendin alueen asukkaat suuremmin ymmärtäisivät köyhimpien ihmisten elämää, vaikkapa Suvelalaisten, mutta jotenkin minulla on tunne, että yhteiskunnassamme ymmärrys itseään huonommassa tilanteessa olevia kohtaan on heikkenemässä. Tuloeroista ollaan huolissaan, mutta käytännön teot ovat ristiriidassa: huonompimaineisilta asuinalueilta pyritään muuttamaan pois, omia lapsia ollaan valmiita siirtelemään pitkin kaupunkia hyvämaineiseen kouluun ja terveyspalveluita ostetaan vakuutusten avulla yksityiseltä sektorilta. Jokin tässä ei nyt natsaa.
Lopettakaa nyt edes ne kalliiden lapsisynttäreiden kustantaminen.
Pohdintani alkoi yksinkertaisesta esimerkistä: lapsisynttäreistä. Joillain alueilla näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että lapsen syntymäpäiväjuhlat vietetään kodin ulkopuolella yksityisessä sisäliikuntapuistossa, keilahallissa tai vastaavassa. Kustannukset ovat helposti yli 20 euroa lasta kohden. Kun yhden lapsen synttärit vietetään kodin ulkopuolella, seuraavana vuorossa oleva haluaa luonnollisesti vähintään samanlaiset synttärit. Varustelukierre on valmis, eikä kukaan vihellä peliä poikki. Vanhemmilla tuntuu ainakin olevan halua käyttää yli sata euroa lastensa synttäreihin. Mutta entä jos vanhemmilla ei yksinkertaisesti ole varaa kuin järjestää perinteiset kotisynttärit (joita minä kannatan)? Kokeeko synttärisankari alemmuudentunnetta viedessään kutsut kotijuhliinsa kun muiden juhlat vietettiin jossain hienommassa paikassa? Miten vanhemmat kokevat tilanteen? Ajattelevatko kalliimpia juhlia järjestävät vanhemmat, että muut vanhemmat eivät ehkä pysty järjestämään samanlaisia juhlia, mutta matalamman tason juhlat riittävät varsin hyvin. Vai käykö niin, että muidenkin vanhempien odotetaan järjestävän kalliimmat juhlat , koska omallekin lapselle järjestettiin tasokkaammat juhlat? Kuka on leikkiin ryhtynyt, se leikin kestäköön? Tällöin sosiaalinen paine pakottaa myös huonommin toimeentulevat vanhemmat pinnistelevät pystyäkseen pitämään paremmin toimeentulevien, tässä tapauksessa typerän, ”elintason”.
Toisen kerran havahduin pohtimaan erilaistuvaa Suomea, kun vaimoni kävi sattumoisin kaupassa Espoon Mankkaalla Vexi-marketissa ja kommentoi kuinka erilainen kauppa se on kuin meidän vakiokauppamme Espoon keskuksen S-Market. Valikoima on selkeästi laajempi ja kalliimpi kuin meidän perinteisessä kaupassamme. Asukaspohja on aivan erilainen Mankkaan kaupan ympäristössä kuin Espoon keskuksessa. Koulutetumpi ja varakkaampi. Meillä myydään peruselintarvikkeita tavallisille pulliaisille, Mankkaalla hummereita vähän eri tason ihmisille. Kärjistäen. Jos pelkkä mankkaalaisen ostoskori on täysin erilainen kuin Espoon keskuksessa asuvan, niin on varmasti muukin elämä. Kukin elää kuplassaan?
Väestön tulo- ja koulutustasoissa on isoja eroja eri alueiden välillä. Espoon Westendin alueella on korkeimmat tulot, lähinaapurissani Suvelassa pienimmät. En ole koskaan kuvitellut, että Westendin alueen asukkaat suuremmin ymmärtäisivät köyhimpien ihmisten elämää, vaikkapa Suvelalaisten, mutta jotenkin minulla on tunne, että yhteiskunnassamme ymmärrys itseään huonommassa tilanteessa olevia kohtaan on heikkenemässä. Tuloeroista ollaan huolissaan, mutta käytännön teot ovat ristiriidassa: huonompimaineisilta asuinalueilta pyritään muuttamaan pois, omia lapsia ollaan valmiita siirtelemään pitkin kaupunkia hyvämaineiseen kouluun ja terveyspalveluita ostetaan vakuutusten avulla yksityiseltä sektorilta. Jokin tässä ei nyt natsaa.
Lopettakaa nyt edes ne kalliiden lapsisynttäreiden kustantaminen.
perjantaina, tammikuuta 28, 2011
Palvelusetelit rules?
Torstaina 27.1.2011 sosiaali- ja terveyslautakunnassa käsiteltiin tärkeitä asioita. Listalla oli terveysasemien palvelua kehittämishanke Hyvä vastaanotto-hanke, Espoon laboratoriopalveluiden rakenne ja vanhusten palvelusetelikokeilu vanhusten ympärivuorokautisessa hoiva-asumisessa. Kokous oli sekava, tunteita herättävä ja liian pitkä, mutta sitähän politiikka on?
Laboratoriopalveluiden kohdalla lautakunta päätti palauttaa esityksen uudelleen valmisteltavaksi, siten, että kiinteät HUSLAB-laboratoriot toimivat kaikilla terveysasemilla. Perusturvajohtaja ja esittelijä jättivät eriävän mielipiteen, joten kaupunginhallitus saattaa ottaa asian käsittelyyn. Vaikka itse äänestin palautuksen puolesta (pidän tosin yhä alkuperäisiä uudistamissuunnitelmia melko hyvinä), asian sekavuus harmittaa. Laboratoriouudistusta lähdettiin ehkä viemään liian nopeasti, eikä lautakunnalle tai kuntalaisille kerrottu tarpeeksi hyvin mitä uudistus tarkoittaa ja millaisia palveluita poistuvien palveluiden tilalle synnytetään. Nyt asiasta on syntynyt melkoinen soppa ja lopputuloskaan ei ole vielä selvillä. Minä en ainakaan usko sen olevan tällä päätöksellä selvä.
Kiinnitin kokoukseen valmistautuessa eniten huomiota palvelusetelikokeiluun, josta kirjoin jo aiemmin. Kyseessä on kokeilu, jossa asiakkaalle eli vanhukselle tarjotaan palveluseteliä kaupungin oman hoiva-paikan tai ostopalvelupaikan sijasta. Asiakas voi sitten saamansa setelin, jonka arvo vaihtelee 0-2 500 euron välillä, nettotulojen mukaan, valita yksityisiltä markkinoilta kaupungin kriteerin täyttävän hoitopaikan.
Kokeilun avulla palvelusetelin saaneiden ihmisten valinnanvapaus kasvaa. Samalla saattaa syntyä uusia markkinoita, kun uusia toimijoita tulee tarjoamaan palvelupaikkoja vanhuksille. Lisäksi kaupungille rankat kilpailutusmenettelyt poistuvat, kun palvelutarjoajat valinta suoritetaan hyväksymismenettelyllä.
Kaupungin omassa hoivakodissa tai kaupungin yksityiseltä toimijalta ostamassa hoivakodissa asiakasmaksut ovat tulosidonnaisia. Asukas maksaa nettotuloistaan 85 % korvauksen asumisesta ja hoivasta, kuitenkin siten että asukkaalle jää käyttöön vähintään 212,90 euroa kuukaudessa.
Negatiivista palvelusetelikokeilussa on se, että asukkaiden omavastuu tulee mielestäni lisääntymään. Hoiva-asumisen kuukausihinnat vaihtelevat 3 167 ja 4 522 euron välillä. Asukkaan nettotulot ja sen perusteella muodostuva palveluseteli Kelan hoitotuen kanssa tähtäävät siihen että asukkaalle jää käytettäväksi 3 543 €. Tällä summalla asukkaan on maksettava ostamansa hoiva-asumispaikka hoitoineen. Jos asukas onnistuu löytämään halvemman tason paikan, hänelle käteen jäävä summa vastannee samaa tasoa kuin minimikäyttövara kaupungin hoivakodissa tai ostopalvelupaikassa. Koska olen kyyninen ja epäluuloinen ihminen, uskon että hoiva-asumispaikkojen kuukausihinnat nousevat, eikä matalamman hintatason paikkoja enää löydy, jolloin asiakkaiden omavastuu kasvaa entisestään. Mitä suuremmat omavastuut palveluista syntyvät, sitä huonommat mahdollisuudet pienituloisilla on valinnanvapauteen.
Kokouksessa yritin korostaa sitä, että uskon palvelusetelikokeilun kuitenkin hyödyttävän enemmän hyvätuloisia, joilla on jo nykyisinkin paremmat mahdollisuudet valita palvelunsa ja hoitopaikkansa. Onko oikeudenmukaista vahvistaa niiden valinnanvapauksia, joilla on jo nyt paremmat mahdollisuudet valinnanvapauteen? Minusta olemme palvelusetelikokeilulla vahvistamassa tätä kehitystä, eikä sen pitäisi olla sosiaali- ja terveyspolitiikan suunta. Espoon palvelusetelikokeilu on tosin valmisteltu sikäli hyvin, että palvelusetelin arvo riippuu asiakkaan nettotuloista, jolloin alle 1000 euron nettotuloilla saa 2 500 euron setelin ja yli 3 000 euron nettotuloilla seteliä ei enää saa. Toivottavasti olen epäilyjäni kanssa väärässä ja palveluseteliä pystyvät käyttämään myös pienituloisemmat eläkeläiset.
Punnittuani plussia ja miinuksia, äänestin lautakunnassa kokeilun aloittamista vastaan, mutta lautakunnan enemmistö hyväksyi kokeilun aloittamisen. Kokouksen jälkeen tunsin oloni vasemmistojääräksi, joka ideologista syistä jarruttaa kehitystä.
Mutta Hesarin pääkirjoituksen jälkeen tuntui, että en minä ihan väärässä ole.
Laboratoriopalveluiden kohdalla lautakunta päätti palauttaa esityksen uudelleen valmisteltavaksi, siten, että kiinteät HUSLAB-laboratoriot toimivat kaikilla terveysasemilla. Perusturvajohtaja ja esittelijä jättivät eriävän mielipiteen, joten kaupunginhallitus saattaa ottaa asian käsittelyyn. Vaikka itse äänestin palautuksen puolesta (pidän tosin yhä alkuperäisiä uudistamissuunnitelmia melko hyvinä), asian sekavuus harmittaa. Laboratoriouudistusta lähdettiin ehkä viemään liian nopeasti, eikä lautakunnalle tai kuntalaisille kerrottu tarpeeksi hyvin mitä uudistus tarkoittaa ja millaisia palveluita poistuvien palveluiden tilalle synnytetään. Nyt asiasta on syntynyt melkoinen soppa ja lopputuloskaan ei ole vielä selvillä. Minä en ainakaan usko sen olevan tällä päätöksellä selvä.
Kiinnitin kokoukseen valmistautuessa eniten huomiota palvelusetelikokeiluun, josta kirjoin jo aiemmin. Kyseessä on kokeilu, jossa asiakkaalle eli vanhukselle tarjotaan palveluseteliä kaupungin oman hoiva-paikan tai ostopalvelupaikan sijasta. Asiakas voi sitten saamansa setelin, jonka arvo vaihtelee 0-2 500 euron välillä, nettotulojen mukaan, valita yksityisiltä markkinoilta kaupungin kriteerin täyttävän hoitopaikan.
Kokeilun avulla palvelusetelin saaneiden ihmisten valinnanvapaus kasvaa. Samalla saattaa syntyä uusia markkinoita, kun uusia toimijoita tulee tarjoamaan palvelupaikkoja vanhuksille. Lisäksi kaupungille rankat kilpailutusmenettelyt poistuvat, kun palvelutarjoajat valinta suoritetaan hyväksymismenettelyllä.
Kaupungin omassa hoivakodissa tai kaupungin yksityiseltä toimijalta ostamassa hoivakodissa asiakasmaksut ovat tulosidonnaisia. Asukas maksaa nettotuloistaan 85 % korvauksen asumisesta ja hoivasta, kuitenkin siten että asukkaalle jää käyttöön vähintään 212,90 euroa kuukaudessa.
Negatiivista palvelusetelikokeilussa on se, että asukkaiden omavastuu tulee mielestäni lisääntymään. Hoiva-asumisen kuukausihinnat vaihtelevat 3 167 ja 4 522 euron välillä. Asukkaan nettotulot ja sen perusteella muodostuva palveluseteli Kelan hoitotuen kanssa tähtäävät siihen että asukkaalle jää käytettäväksi 3 543 €. Tällä summalla asukkaan on maksettava ostamansa hoiva-asumispaikka hoitoineen. Jos asukas onnistuu löytämään halvemman tason paikan, hänelle käteen jäävä summa vastannee samaa tasoa kuin minimikäyttövara kaupungin hoivakodissa tai ostopalvelupaikassa. Koska olen kyyninen ja epäluuloinen ihminen, uskon että hoiva-asumispaikkojen kuukausihinnat nousevat, eikä matalamman hintatason paikkoja enää löydy, jolloin asiakkaiden omavastuu kasvaa entisestään. Mitä suuremmat omavastuut palveluista syntyvät, sitä huonommat mahdollisuudet pienituloisilla on valinnanvapauteen.
Kokouksessa yritin korostaa sitä, että uskon palvelusetelikokeilun kuitenkin hyödyttävän enemmän hyvätuloisia, joilla on jo nykyisinkin paremmat mahdollisuudet valita palvelunsa ja hoitopaikkansa. Onko oikeudenmukaista vahvistaa niiden valinnanvapauksia, joilla on jo nyt paremmat mahdollisuudet valinnanvapauteen? Minusta olemme palvelusetelikokeilulla vahvistamassa tätä kehitystä, eikä sen pitäisi olla sosiaali- ja terveyspolitiikan suunta. Espoon palvelusetelikokeilu on tosin valmisteltu sikäli hyvin, että palvelusetelin arvo riippuu asiakkaan nettotuloista, jolloin alle 1000 euron nettotuloilla saa 2 500 euron setelin ja yli 3 000 euron nettotuloilla seteliä ei enää saa. Toivottavasti olen epäilyjäni kanssa väärässä ja palveluseteliä pystyvät käyttämään myös pienituloisemmat eläkeläiset.
Punnittuani plussia ja miinuksia, äänestin lautakunnassa kokeilun aloittamista vastaan, mutta lautakunnan enemmistö hyväksyi kokeilun aloittamisen. Kokouksen jälkeen tunsin oloni vasemmistojääräksi, joka ideologista syistä jarruttaa kehitystä.
Mutta Hesarin pääkirjoituksen jälkeen tuntui, että en minä ihan väärässä ole.
tiistaina, tammikuuta 25, 2011
Kunnat yhteen vai?
Helsingin ja Vantaan yhdistymissuunnitelmat ovat vastatuulessa, kun vantaalaiset päättäjät ovat selvitysten jälkeen kääntämässä peukkunsa alaspäin liitospuheille. Tosin ainakin jonkin selvityksen mukaan kuntalaisten enemmistö kannattaisi kaupunkien yhdistymistä. Helsinkiläisten usko yhdistymisen etuihin ei näytä heikenneen vaan he haluavat yhä yhdistää kaupungit.
Espoossa valtaosa päättäjistä haluaa säilyttää kaupungin itsenäisenä. Puoluetaustasta riippumatta. Oma suhtautumiseni on vuosien varrella vaihdellut, Helsingissä asuessani olin kolmen suuren kaupungin yhdistämisen kannalla, mutta muutto Espooseen viisi vuotta sitten on vähän muuttanut mielipiteitä. Silti minusta ei ikinä saa nurkkapatrioottia, joka vastustaa yhdistymistä vain espoolaisidentiteetin takia.
Omaan suhtautumiseeni kaupunkien yhdistämiseen vaikuttaa se, että kun on muualta Espooseen muuttanut, asunut ja syntynyt Helsingissä, liikkuu päivittäin työn ja harrastusten takia Espoon ja Helsingin väliä, niin kaupunkien väliset rajat tuntuvat välillä todella keinotekoisilta.
Jos kolme suurta kaupunkia yhdistettäisiin, syntyisi yli miljoonan asukkaan metropoli. Mammuttiorganisaatio. Olisiko se alueen asukkaiden kannalta hyvä vai huono asia? Asukkaille tärkeimpiä ovat palvelut, se että koulut ovat hyviä ja lääkäriin pääsee. Päättäjien korostama kilpailukykynäkökulma ei merkitse asukkaille mitään. Perstuntumalta kaupunkien palvelutaso vaihtelee. Helsingillä on esimerkiksi Espoota laajemmat kulttuuri ja liikuntapalvelut. Opetustoimen palvelut ovat Espoossa ehkä hieman Helsinkiä laajemmat. Sosiaali- ja terveyspalveluissa suurin ero liittyy siihen, että Helsinki tuottaa palvelut eritavalla kuin Espoo tai Vantaa. Kaupungin ulkopuolelta ostettujen palveluiden osuus on Helsingissä muita kaupunkeja pienempi.
Kaupunkien toiminnoissa on varmasti jonkin verran päällekkäisyyttä, joiden purkaminen toisi säästöjä kaupunkilaisille. Päällekkäisistä toiminnoista voitaisiin luopua yhdistymisen avulla luopua, mutta kuinka paljon päällekkäisiä toimintoja ylipäätänsä on? Yhteistyötä on palvelujen järjestämisessä syvennetty paljonkin viime vuosina ja uskon että sillä tiellä kaikki alueen kunnat haluavat jatkaa. Yhteistyötä esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa tehdään jo nyt paljon luultua enemmän. On selvää, että kaikkea ei ole järkevää tehdä yksin. Toisaalta olisiko kokonaisuuden kannalta järkevää, että nykyisen kolmen kaupungin hieman erilaisen palvelutuotannon sijasta tilalle tulisi yksi yhteinen malli? Argumentteja voi varmasti esittää niin sekä puolesta että vastaan.
Minusta keskeisin asia, joka tukee kaupunkien yhdistymistä, on asumisen, maankäytön ja liikenteen suunnittelu. Pääkaupungin keskeisin ongelma on vuosikymmenien ajan ollut surkea rakentamisen suunnittelu. Kaupungit ja kunnat ovat toteuttaneet kaavoituspolitiikkaa oman etunsa optimoiden. Muiden kaupunkien suunnitelmista ei ole juuri välitetty, puhumattakaan kehyskuntien suunnitelmista. Asutus on hajonnut pitkin peltoja, eikä asuntoja ole rakennettu tarpeeksi. Seurauksena on ollut liikenteen puuroutuminen, asuntopula ja asumisen kalleus. Vasta viime vuosina alueen kunnat ovat alkaneet tehdä tiivistyvää yhteistyötä, valtion pakottamana, rakennettavien asuntojen määrää suunniteltaessa. Mutta vieläkään alueen kehitystä ei ohjaa mikään yhteinen suunnitelma, joka sitoisi kuntien suunnitelmat yhteen. Maakuntakaava ei vielä ole sellainen.
Pääkaupunkiseudun päättäjien (en osaa käyttää sanaa metropolialue) pitää ymmärtää, että asioita on pakko katsoa omaa kuntaa laajemmasta näkökulmasta. Helsingin seudun (14 kuntaa) osuus koko maan väestönkasvusta oli 62 % koko maan väestönkasvusta vuonna 2008. Alueelle muuttaa jatkuvasti tuhansia uusia asukkaita. Heille asunnon tarjoaminen – kohtuuhintaan – edellyttää laajaa suunnittelua ja sitoutumista päätöksentekoon.
Nyt pääkaupunkiseudun kunnat ovat sopineet, että seudullisena tuotantotavoitteena on keskimäärin 12 000 – 13 000 vuosina 2008 – 2017 asunnon rakentaminen vuosittain. Tavoitteena on, että alueen kunnissa uustuotannossa on valtion tukemaa vuokra-asuntotuotantoa 20 %. Tämä sopimus on voimassa vuoden 2011 loppuun saakka ja se on tarkoitus uudistaa tämän vuoden aikana. Osassa kunnista asuntorakentaminen on ollut sopimuksen mukaista, mutta ei kaikissa. Eikä siitä ole seurannut millekään kunnalla minkäänlaista sanktiota, ei edes julkisia moitteita.
Karu fakta on, että asuntotuotanto on oltava riittävää erityisesti kolmessa suuressa kaupungissa, koska niiden on rakennettava noin 9 000-10 000 asuntoa vuosittain, jotta seudullinen tuotantotavoite 12 000-13 000 asunnosta täyttyisi. Tätä ei ole syytä unohtaa.
Nykyään sopimukset eivät velvoita kuntia mitenkään. Juhlapuheissa on luvattu kehittää koordinaatiota, mutta juhlapuheet ovat juhlapuheita. Jaana Leppäkorpi kirjoitti blogissaan, että ”Asumisen lisäämisen ja liikenteen parantamisen osalta yhteistyötä ja sopimusten velvoittavuutta pitäisi parantaa. Metropolikaavan mahdollisuutta pitäisi selvittää. Sen valmistelisi uudistunut maakuntaliitto (+ HSL + HSY osin) ja sen hyväksyisi maakuntavaltuuston tapaan koottu elin. Metropolikaava korvaisi sekä kuntien yleiskaavat että maakuntakaavan ja sisältäisi sopimuksen asuntotuotannosta ja liikennejärjestelmän kehittämisestä. Ja se sitoisi myös valtiota!”
Olen muuten Jaanan kanssa samoilla linjoilla, mutta minusta metropolikaava pitäisi toteuttaa mahdollisimman pian. Käytännön ongelma on se, että 14 kunnan yhteisen kaavan laatiminen ei ole mikään pikkujuttu. Se tuntuu melkein mahdottomalta. Olisiko sittenkin pyrittävä ensiksi kolmen suuren kaupungin yhteiseen päkaupunkiseutukaavaan? Muuten asumisen ongelmat jatkuvat pääkaupunkiseudulla (metropolialueella) aivan samanlaisia kuin ennenkin. Ja se ei ole pienen ihmisen etu.
Espoossa valtaosa päättäjistä haluaa säilyttää kaupungin itsenäisenä. Puoluetaustasta riippumatta. Oma suhtautumiseni on vuosien varrella vaihdellut, Helsingissä asuessani olin kolmen suuren kaupungin yhdistämisen kannalla, mutta muutto Espooseen viisi vuotta sitten on vähän muuttanut mielipiteitä. Silti minusta ei ikinä saa nurkkapatrioottia, joka vastustaa yhdistymistä vain espoolaisidentiteetin takia.
Omaan suhtautumiseeni kaupunkien yhdistämiseen vaikuttaa se, että kun on muualta Espooseen muuttanut, asunut ja syntynyt Helsingissä, liikkuu päivittäin työn ja harrastusten takia Espoon ja Helsingin väliä, niin kaupunkien väliset rajat tuntuvat välillä todella keinotekoisilta.
Jos kolme suurta kaupunkia yhdistettäisiin, syntyisi yli miljoonan asukkaan metropoli. Mammuttiorganisaatio. Olisiko se alueen asukkaiden kannalta hyvä vai huono asia? Asukkaille tärkeimpiä ovat palvelut, se että koulut ovat hyviä ja lääkäriin pääsee. Päättäjien korostama kilpailukykynäkökulma ei merkitse asukkaille mitään. Perstuntumalta kaupunkien palvelutaso vaihtelee. Helsingillä on esimerkiksi Espoota laajemmat kulttuuri ja liikuntapalvelut. Opetustoimen palvelut ovat Espoossa ehkä hieman Helsinkiä laajemmat. Sosiaali- ja terveyspalveluissa suurin ero liittyy siihen, että Helsinki tuottaa palvelut eritavalla kuin Espoo tai Vantaa. Kaupungin ulkopuolelta ostettujen palveluiden osuus on Helsingissä muita kaupunkeja pienempi.
Kaupunkien toiminnoissa on varmasti jonkin verran päällekkäisyyttä, joiden purkaminen toisi säästöjä kaupunkilaisille. Päällekkäisistä toiminnoista voitaisiin luopua yhdistymisen avulla luopua, mutta kuinka paljon päällekkäisiä toimintoja ylipäätänsä on? Yhteistyötä on palvelujen järjestämisessä syvennetty paljonkin viime vuosina ja uskon että sillä tiellä kaikki alueen kunnat haluavat jatkaa. Yhteistyötä esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa tehdään jo nyt paljon luultua enemmän. On selvää, että kaikkea ei ole järkevää tehdä yksin. Toisaalta olisiko kokonaisuuden kannalta järkevää, että nykyisen kolmen kaupungin hieman erilaisen palvelutuotannon sijasta tilalle tulisi yksi yhteinen malli? Argumentteja voi varmasti esittää niin sekä puolesta että vastaan.
Minusta keskeisin asia, joka tukee kaupunkien yhdistymistä, on asumisen, maankäytön ja liikenteen suunnittelu. Pääkaupungin keskeisin ongelma on vuosikymmenien ajan ollut surkea rakentamisen suunnittelu. Kaupungit ja kunnat ovat toteuttaneet kaavoituspolitiikkaa oman etunsa optimoiden. Muiden kaupunkien suunnitelmista ei ole juuri välitetty, puhumattakaan kehyskuntien suunnitelmista. Asutus on hajonnut pitkin peltoja, eikä asuntoja ole rakennettu tarpeeksi. Seurauksena on ollut liikenteen puuroutuminen, asuntopula ja asumisen kalleus. Vasta viime vuosina alueen kunnat ovat alkaneet tehdä tiivistyvää yhteistyötä, valtion pakottamana, rakennettavien asuntojen määrää suunniteltaessa. Mutta vieläkään alueen kehitystä ei ohjaa mikään yhteinen suunnitelma, joka sitoisi kuntien suunnitelmat yhteen. Maakuntakaava ei vielä ole sellainen.
Pääkaupunkiseudun päättäjien (en osaa käyttää sanaa metropolialue) pitää ymmärtää, että asioita on pakko katsoa omaa kuntaa laajemmasta näkökulmasta. Helsingin seudun (14 kuntaa) osuus koko maan väestönkasvusta oli 62 % koko maan väestönkasvusta vuonna 2008. Alueelle muuttaa jatkuvasti tuhansia uusia asukkaita. Heille asunnon tarjoaminen – kohtuuhintaan – edellyttää laajaa suunnittelua ja sitoutumista päätöksentekoon.
Nyt pääkaupunkiseudun kunnat ovat sopineet, että seudullisena tuotantotavoitteena on keskimäärin 12 000 – 13 000 vuosina 2008 – 2017 asunnon rakentaminen vuosittain. Tavoitteena on, että alueen kunnissa uustuotannossa on valtion tukemaa vuokra-asuntotuotantoa 20 %. Tämä sopimus on voimassa vuoden 2011 loppuun saakka ja se on tarkoitus uudistaa tämän vuoden aikana. Osassa kunnista asuntorakentaminen on ollut sopimuksen mukaista, mutta ei kaikissa. Eikä siitä ole seurannut millekään kunnalla minkäänlaista sanktiota, ei edes julkisia moitteita.
Karu fakta on, että asuntotuotanto on oltava riittävää erityisesti kolmessa suuressa kaupungissa, koska niiden on rakennettava noin 9 000-10 000 asuntoa vuosittain, jotta seudullinen tuotantotavoite 12 000-13 000 asunnosta täyttyisi. Tätä ei ole syytä unohtaa.
Nykyään sopimukset eivät velvoita kuntia mitenkään. Juhlapuheissa on luvattu kehittää koordinaatiota, mutta juhlapuheet ovat juhlapuheita. Jaana Leppäkorpi kirjoitti blogissaan, että ”Asumisen lisäämisen ja liikenteen parantamisen osalta yhteistyötä ja sopimusten velvoittavuutta pitäisi parantaa. Metropolikaavan mahdollisuutta pitäisi selvittää. Sen valmistelisi uudistunut maakuntaliitto (+ HSL + HSY osin) ja sen hyväksyisi maakuntavaltuuston tapaan koottu elin. Metropolikaava korvaisi sekä kuntien yleiskaavat että maakuntakaavan ja sisältäisi sopimuksen asuntotuotannosta ja liikennejärjestelmän kehittämisestä. Ja se sitoisi myös valtiota!”
Olen muuten Jaanan kanssa samoilla linjoilla, mutta minusta metropolikaava pitäisi toteuttaa mahdollisimman pian. Käytännön ongelma on se, että 14 kunnan yhteisen kaavan laatiminen ei ole mikään pikkujuttu. Se tuntuu melkein mahdottomalta. Olisiko sittenkin pyrittävä ensiksi kolmen suuren kaupungin yhteiseen päkaupunkiseutukaavaan? Muuten asumisen ongelmat jatkuvat pääkaupunkiseudulla (metropolialueella) aivan samanlaisia kuin ennenkin. Ja se ei ole pienen ihmisen etu.
torstaina, tammikuuta 13, 2011
Johtajat vaihtoon?
Espoon terveysasemien tilanne on taas nostattanut otsikoita. Länsiväylä-lehden keskiviikon 12.1.2011 numerossa sosiaali- ja terveyslautakuntatoverini Leo Hiltunen (persu) ilmoittaa aikovansa aloittaa adressin keräämisen. Hänen tavoitteinaan on kerätä niin paljon nimiä adressiin, että päättäjät lopulta uskovat ihmisten mitan täyttyneen. Hän näyttää lehtijutun perusteella haluavan vaihtaa kaksi terveysasemien keskeistä virkamiestä, sosiaali- ja terveyspalvelujen johtajan Juha Metson ja terveyspalvelujen johtajan Tuula Heinäsen.
Vastenmielistä puuhastelua. Itse aion toimia samoin kuten lautakunnan puheenjohtaja Johanna Värmälä fiksusti lehdessä totesi: ”En aio osallistua minkäänlaiseen ajojahtiin”.
Siinä Leo Hiltunen on oikeassa, että terveyspalvelut eivät Espoossa toimi niin kuin niiden pitäisi toimia. Kyse on erityisesti siitä, että kaupunkiamme vaivaa lääkäripula, jonka seurauksena on alkanut kierre. Puuttuvat lääkärit aiheuttavat painetta muille lääkäreille ja hoitajille sekä muulle henkilöstölle. Henkilöstö väsyy ja turhautuu ja Espoon maine työpaikkana heikkenee.
Terveyspalveluita kehitetään jatkuvasti ja positiivisia tuloksia on myös saatu. Työ jatkuu yhä.
Osa politiikoista, kuten tässä tapauksessa Leo Hiltunen, ovat mestareita syyttämään virkamiehiä kun palvelut eivät pelaa. Omassa toiminnassa ei tietenkään nähdä mitään vikaa. Leo Hiltunen on istunut 10 vuotta lautakunnassa, nyt hänen pitäisi esittää ratkaisuvaihtoehtoja eikä kerätä adresseja. Sillä terveysasemien toiminnasta ovat vastuussa poliitikot. He päättävät resursseista esimerkiksi terveyspalveluihin. Voi olla, että resurssit ovat olleet viime vuosina liian vähäiset, joka on johtanut terveysasemien toiminnan heikkenemiseen. Silloin politiikkojen pitäisi vaikuttaa resurssien lisäämiseen, eikä vaatia virkamiesten päitä vadille.
Resurssikysymyksen lisäksi on erittäin tärkeää, että sosiaali- ja terveyslautakunta ohjaa terveyspalveluiden kehitystä. Sosiaali- ja terveyslautakunnan johtosäännössä todetaan, että sosiaali- ja terveyslautakunnan tulee ohjata ja valvoa tehtäväalueensa toimintaa valtuuston ja hallituksen päätösten mukaisesti. Ohjaaminen ei toimi tällä hetkellä. Emme saa emme saa riittävästi informaatiota terveyspalveluiden tilanteesta.
Sen takia lautakunnan pitäisi pystyä yhdessä virkamiesten kanssa luomaan luottamuksellinen kulttuuri, jossa toimintaa viedään yhdessä eteenpäin. Se edellyttäisi sitä, että ylin virkamiesjohto ja sosiaali- ja terveydenhuoltolautakunta sopisivat seuraaviksi vuosiksi toimintatavat, jolla terveyspalveluiden toimintaa viedään eteenpäin, ja ennen kaikkea: miten lautakunta seuraa kehitystä ja reagoi jos ongelmia ilmenee.
Tällainen lautakunnan toiminnan ohjaajan roolia eteenpäin vievä toiminta olisi paljon järkevämpää kuin adressien kerääminen. Mutta eihän yhteistoiminnan tiellä ole ennenkään päästy otsikoihin.
Vastenmielistä puuhastelua. Itse aion toimia samoin kuten lautakunnan puheenjohtaja Johanna Värmälä fiksusti lehdessä totesi: ”En aio osallistua minkäänlaiseen ajojahtiin”.
Siinä Leo Hiltunen on oikeassa, että terveyspalvelut eivät Espoossa toimi niin kuin niiden pitäisi toimia. Kyse on erityisesti siitä, että kaupunkiamme vaivaa lääkäripula, jonka seurauksena on alkanut kierre. Puuttuvat lääkärit aiheuttavat painetta muille lääkäreille ja hoitajille sekä muulle henkilöstölle. Henkilöstö väsyy ja turhautuu ja Espoon maine työpaikkana heikkenee.
Terveyspalveluita kehitetään jatkuvasti ja positiivisia tuloksia on myös saatu. Työ jatkuu yhä.
Osa politiikoista, kuten tässä tapauksessa Leo Hiltunen, ovat mestareita syyttämään virkamiehiä kun palvelut eivät pelaa. Omassa toiminnassa ei tietenkään nähdä mitään vikaa. Leo Hiltunen on istunut 10 vuotta lautakunnassa, nyt hänen pitäisi esittää ratkaisuvaihtoehtoja eikä kerätä adresseja. Sillä terveysasemien toiminnasta ovat vastuussa poliitikot. He päättävät resursseista esimerkiksi terveyspalveluihin. Voi olla, että resurssit ovat olleet viime vuosina liian vähäiset, joka on johtanut terveysasemien toiminnan heikkenemiseen. Silloin politiikkojen pitäisi vaikuttaa resurssien lisäämiseen, eikä vaatia virkamiesten päitä vadille.
Resurssikysymyksen lisäksi on erittäin tärkeää, että sosiaali- ja terveyslautakunta ohjaa terveyspalveluiden kehitystä. Sosiaali- ja terveyslautakunnan johtosäännössä todetaan, että sosiaali- ja terveyslautakunnan tulee ohjata ja valvoa tehtäväalueensa toimintaa valtuuston ja hallituksen päätösten mukaisesti. Ohjaaminen ei toimi tällä hetkellä. Emme saa emme saa riittävästi informaatiota terveyspalveluiden tilanteesta.
Sen takia lautakunnan pitäisi pystyä yhdessä virkamiesten kanssa luomaan luottamuksellinen kulttuuri, jossa toimintaa viedään yhdessä eteenpäin. Se edellyttäisi sitä, että ylin virkamiesjohto ja sosiaali- ja terveydenhuoltolautakunta sopisivat seuraaviksi vuosiksi toimintatavat, jolla terveyspalveluiden toimintaa viedään eteenpäin, ja ennen kaikkea: miten lautakunta seuraa kehitystä ja reagoi jos ongelmia ilmenee.
Tällainen lautakunnan toiminnan ohjaajan roolia eteenpäin vievä toiminta olisi paljon järkevämpää kuin adressien kerääminen. Mutta eihän yhteistoiminnan tiellä ole ennenkään päästy otsikoihin.
tiistaina, joulukuuta 21, 2010
Palveluseteleistä apua vanhusten hoiva-asumiseen?
Palvelusetelijärjestelmä on yksi palvelujen vaihtoehtoinen järjestämistapa muiden järjestämistapojen joukossa, jossa kunta sitoutuu maksamaan asiakkaan eli palvelun käyttäjän yksityiseltä palveluntuottajalta palvelusetelillä ostaman palvelun palvelusetelin arvoon asti.
Espoossa käyttöön otettavaksi aiotussa järjestelmässä kaupunki määrittää palvelusetelillä ostettavan palvelun, vahvistaa palvelusetelin arvon ja hyväksyy ne yksityiset palveluntuottajat, joilta asiakas voi ostaa palveluja palvelusetelillä. Palveluntuottajat ovat yksityisiä vanhusten ympärivuorokautista hoiva-asumista tuottavia organisaatioita. Asiakas valitsee itse palveluntuottajan ja tekee tuottajan kanssa sopimuksen tarvitsemistaan palveluista.
Vanhukselle eli asiakkaalle palveluseteli on vapaavalintainen, sitä ei ole pakko ottaa vastaan. Ostokykyiselle vanhukselle palvelusetelimahdollisuus lisää valinnanvapautta.
Henkilökohtaisesti en ole suoraan tyrmännyt palvelusetelikokeilua, mutta muutama asia Espoon mallissa epäilyttää minua. Palvelusetelin arvo riippuu asiakkaan nettotuloista, alle 1000 euron nettotuloilla palvelusetelin arvo on 2 500 euroa. 3 300 euron nettotuloilla setelin arvo on taas 100 euroa. Näiden ääripäiden välillä setelin arvo vaihtelee.
Vantaalla ja Helsingissä palvelusetelien arvo on hieman erilainen. Esimerkiksi Vantaalla palvelusetelin arvo on noin 200 euroa korkeampi kuin saman tulotason espoolaiselle. Miksi?
Toinen asia joka mietityttää on asiakkaan omavastuuosuuden katon puuttuminen. Ehdotetussa Espoon järjestelmässä ei ole mitään rajoitetta sillä kuinka paljon asiakkaan omavastuuosuudeksi muodostuu. Espoon mallissa omavastuuden suuruus riippuu siitä millaisia palveluita asiakas ostaa. Kaupungin itse tuottamissa pitkäaikaisissa asumispalveluissa asiakkaalle on jäätävä aina käyttövara, joka on kuukautta kohti 15 % nettotuloista kuitenkin vähintään toimeentulotuen yksinasuvan perusosa vähennettynä ruokaosuudella (212,90 euroa vuonna 2010). Palvelusetelimallissa asiakkaalle jäävää käyttövaraa ei ole määritelty. Eikä sitä ole helppo määritellä, koska asiakkaat ostavat eri tavalla palveluita. Joku ostaa kynsienhoidosta ruokailuun kaiken, toinen vain minimin.
Demareille palvelusetelien käyttöönotto on perinteisesti ollut vaikea paikka. Lautakunnan puheenjohtaja otti kantaa palveluseteleihin ennen kokousta. Suurin kysymys on liittynyt siihen luodaanko palvelusetelimallilla varakkaammille paremmat mahdollisuudet palveluihin, tässä tapauksessa vanhusten hoiva-asumiseen. Varsinkin oikeisto puolustaa palveluseteleitä sillä, että palvelusetelien avulla saadaan vanhuksia hoitoon yksityiselle sektorille, jolloin kunnallisiin palveluihin jää enemmän tilaa. Itse en ole oikein vakuuttunut kummastakaan väitteestä, enkä näe palveluseteleitä ihan näin mustavalkoisesti.
Minusta tärkeämpää on pohtia sitä, olemmeko valmiita ottamaan sen askeleen, että asiakkaan omavastuuosuus tullee kasvamaan nykyisestä. Samalla asiakkaan valinnanvapaus ja mahdollisuus valita palvelunsa nykyistä enemmän lisääntyy.
Espoon valtuustossa demareita (ja vasemmistoa) on monta kertaa moitittu siitä, että me katsomme asioita usein uhkakuvien kautta. Voi olla, mutta asioita on katsottava myös uhkakuvien kautta, jotta kokonaisuudesta tulisi onnistunut.Miettimistä ja pohtimista on siis edessä myös armon vuonna 2011.
Oikein hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille!
tiistaina, joulukuuta 14, 2010
Kaupunginvaltuuston maratonkokous 13.12.2010
Käytin alla olevan puheenvuoron Espoon kaupunginvaltuuston kokouksessa 13.12.2010, kokous kesti kohtuullisen pitkään. Olin kotona 0.40, joten kokouspalkkion edestä tuli todella istuttua.
Käsittelyssä oli palveluverkkosuunnitelma. Ihan sanasta sanaan ei puheeni alla olevan mukaan mennyt. Puheeni loppuviittaus ruotsin- ja suomenkielisten koululaisten pitämisestä sai aikaan jopa vähän keskustelua. Osasin kyllä odottaa, että RKP asiaan puuttuu. Ehkä palaan siihen vielä joskus...
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kuulijat
Olen suhtautunut palvelujen järjestämisen ja palveluverkon tavoitetila 2020- suunnitelmiin hyvin positiivisesti. Ehkä liiankin positiivisesti. Siitä huolimatta pidän suunnitelman periaatteita hyvinä. Espoon on otettava entistä paremmin huomioon asukkaiden yksilöllistyminen, sähköisten palveluiden potentiaali ja kuntalaisten ikääntyminen. Palveluiden uudistamistiellä on jatkettava.
Kuntalaisille pitäisi kuitenkin pystyä paremmin viestimään, että tarkoituksena on toteuttaa asiakaslähtöinen palvelujärjestelmä, jossa lähtökohtana on asiakkaan, kuntalaisen muuttuvat palvelutarpeet ja palvelukäyttäytyminen. Kovin harva kuntalainen kokee, että esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimessa tehtyjen muutosten taustalla on ollut kuntalaisen etu, vaikka me päätöksentekijät olemme näin ajatelleet tehdessämme päätöksiä.
Valtuuston on päätettävä etenemistahdista ja – laajuudesta ja ohjattava kehitystä. Siksi olisi järkevää, että valtuustolle laadittaisiin investointisuunnitelman yhteyteen toimenpideohjelma, mistä selviäisi viiden vuoden palveluverkon kehittämiseen liittyvät investoinnit, tilahankinnat ja tiloista luopumiset sekä näiden muutosten yhteydet joukkoliikenteen kehittämiseen. Näin valtuusto näkisi konkreettisesti mitä tulevina vuosina tulee tapahtumaan.
Lautakuntien roolina tulee olla johtosääntöjen mukaan yksityiskohtien päättäminen. Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä minulle jäi kuluvasta vuodesta vaikutelma, että ainoastaan sosiaali- ja terveyslautakunta aloitti palveluverkon uudistamisen. Muilla toimialoilla muutoksia tai päätöksiä ei näytä tehtäneen samassa mitassa. Ainakin mediapalautteen näkökulmasta nopeahko toiminta oli lautakunnan tyhmyyttä, ei viisautta. Mutta vakavasti ottaen, esimerkiksi kaupungin tilojen ja kiinteistöomaisuuden kehittäminen edellyttää myös päätöksiä korulauseiden sijasta.
Tulevina vuosina valtuuston on paremmin ohjattava palveluverkon kehittämistä siten, että kokonaisuus pysyy hallinnassa. Siinä on valtuustolle tehtävää.
Tavoitetila-paperissa linjataan, että palveluiden järjestäminen siirtyy jatkossa yhä enemmän julkisten ja yksityisten toimijoiden verkostoon, jossa kumppanuussuhteilla on entistä korostuneempi merkitys. Kumppanuus on hyvä ajatus. Mutta samaan aikaan esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelumarkkinoilla on menossa markkinatalouteen liittyvä kehitys, jossa isot yritykset valtaavat markkinoita pieniltä yrityksiltä. Pelkään pahoin, että mitä enemmän Espoo hankkii palveluita tarjouskilpailuiden kautta, sitä enemmän isot yritykset voittavat kilpailuita ja pääsevät tuottamaan palveluita. Silloin ollaan siirrytty ojasta allikkoon: kumppanina onkin mahdollisesti kansainvälinen yritys, jonka kanssa yhteistyö ei olekaan niin helppoa. Valtuuston on tarkasti seurattava ostopalveluiden määrän, hinnan ja laadun kehitystä tulevaisuudessa.
Yhden asian otan lopuksi esille. Kaupunginhallituksessa palveluverkon tavoitetilaan lisättiin kappale, jossa todetaan, että ”Kouluverkko jakautuu suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen palveluverkostoon. Lasten ja nuorten palveluita järjestetään heidän omassa kieliympäristössään, joko suomenkielisessä tai ruotsinkielisessä koulussa.”
Tämä on aika vahva linjaus. En halua aloittaa mitään kielisotaa herkästä asiasta, mutta minusta olisi tärkeää lisätä suomen- ja ruotsinkielisten lasten ja nuorten kanssakäymistä. Parhaiten tämä tapahtuisi kouluissa. Toivottavasti tämä lisätty kappale ei estä edes jotain kokeilua tulevaisuudessa.
Kiitos.
Käsittelyssä oli palveluverkkosuunnitelma. Ihan sanasta sanaan ei puheeni alla olevan mukaan mennyt. Puheeni loppuviittaus ruotsin- ja suomenkielisten koululaisten pitämisestä sai aikaan jopa vähän keskustelua. Osasin kyllä odottaa, että RKP asiaan puuttuu. Ehkä palaan siihen vielä joskus...
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kuulijat
Olen suhtautunut palvelujen järjestämisen ja palveluverkon tavoitetila 2020- suunnitelmiin hyvin positiivisesti. Ehkä liiankin positiivisesti. Siitä huolimatta pidän suunnitelman periaatteita hyvinä. Espoon on otettava entistä paremmin huomioon asukkaiden yksilöllistyminen, sähköisten palveluiden potentiaali ja kuntalaisten ikääntyminen. Palveluiden uudistamistiellä on jatkettava.
Kuntalaisille pitäisi kuitenkin pystyä paremmin viestimään, että tarkoituksena on toteuttaa asiakaslähtöinen palvelujärjestelmä, jossa lähtökohtana on asiakkaan, kuntalaisen muuttuvat palvelutarpeet ja palvelukäyttäytyminen. Kovin harva kuntalainen kokee, että esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimessa tehtyjen muutosten taustalla on ollut kuntalaisen etu, vaikka me päätöksentekijät olemme näin ajatelleet tehdessämme päätöksiä.
Valtuuston on päätettävä etenemistahdista ja – laajuudesta ja ohjattava kehitystä. Siksi olisi järkevää, että valtuustolle laadittaisiin investointisuunnitelman yhteyteen toimenpideohjelma, mistä selviäisi viiden vuoden palveluverkon kehittämiseen liittyvät investoinnit, tilahankinnat ja tiloista luopumiset sekä näiden muutosten yhteydet joukkoliikenteen kehittämiseen. Näin valtuusto näkisi konkreettisesti mitä tulevina vuosina tulee tapahtumaan.
Lautakuntien roolina tulee olla johtosääntöjen mukaan yksityiskohtien päättäminen. Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenenä minulle jäi kuluvasta vuodesta vaikutelma, että ainoastaan sosiaali- ja terveyslautakunta aloitti palveluverkon uudistamisen. Muilla toimialoilla muutoksia tai päätöksiä ei näytä tehtäneen samassa mitassa. Ainakin mediapalautteen näkökulmasta nopeahko toiminta oli lautakunnan tyhmyyttä, ei viisautta. Mutta vakavasti ottaen, esimerkiksi kaupungin tilojen ja kiinteistöomaisuuden kehittäminen edellyttää myös päätöksiä korulauseiden sijasta.
Tulevina vuosina valtuuston on paremmin ohjattava palveluverkon kehittämistä siten, että kokonaisuus pysyy hallinnassa. Siinä on valtuustolle tehtävää.
Tavoitetila-paperissa linjataan, että palveluiden järjestäminen siirtyy jatkossa yhä enemmän julkisten ja yksityisten toimijoiden verkostoon, jossa kumppanuussuhteilla on entistä korostuneempi merkitys. Kumppanuus on hyvä ajatus. Mutta samaan aikaan esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelumarkkinoilla on menossa markkinatalouteen liittyvä kehitys, jossa isot yritykset valtaavat markkinoita pieniltä yrityksiltä. Pelkään pahoin, että mitä enemmän Espoo hankkii palveluita tarjouskilpailuiden kautta, sitä enemmän isot yritykset voittavat kilpailuita ja pääsevät tuottamaan palveluita. Silloin ollaan siirrytty ojasta allikkoon: kumppanina onkin mahdollisesti kansainvälinen yritys, jonka kanssa yhteistyö ei olekaan niin helppoa. Valtuuston on tarkasti seurattava ostopalveluiden määrän, hinnan ja laadun kehitystä tulevaisuudessa.
Yhden asian otan lopuksi esille. Kaupunginhallituksessa palveluverkon tavoitetilaan lisättiin kappale, jossa todetaan, että ”Kouluverkko jakautuu suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen palveluverkostoon. Lasten ja nuorten palveluita järjestetään heidän omassa kieliympäristössään, joko suomenkielisessä tai ruotsinkielisessä koulussa.”
Tämä on aika vahva linjaus. En halua aloittaa mitään kielisotaa herkästä asiasta, mutta minusta olisi tärkeää lisätä suomen- ja ruotsinkielisten lasten ja nuorten kanssakäymistä. Parhaiten tämä tapahtuisi kouluissa. Toivottavasti tämä lisätty kappale ei estä edes jotain kokeilua tulevaisuudessa.
Kiitos.
torstaina, joulukuuta 09, 2010
Ovatko Espoon terveyspalvelut kriisissä?
Säännöllisen väliajoin nousee esille terveyspalvelujen toiminta Espoossa. Viimeksi noin kuukausi sitten Helsingin sanomat uutisoi, että Espoon terveyspalvelut ovat kriisissä, koska terveysasemilta puuttuu lääkäreitä. Myös kansalaisilta saatu palaute, kuten myös omien sukulaisten kokemukset, vahvistivat mielikuvaa, että jokin on vialla. Mistä on kyse ja mitä pitää tehdä?
Espoon terveysasemien toiminta perustuu budjetin mukaan tänä vuonna siihen arvioon, että terveysasemilla käy 122 000 ihmistä vuonna 2010. Käyntejä on yhteensä 410 000, joista lääkärikäyntejä 240 000 ja hoitajakäyntejä 161 000. Jo alkusyksyllä kävi ilmi, että tavoitteen toteutuminen on erittäin hankalaa.
Espoossa on yhteensä 127 lääkärivakanssia. Marraskuun 2010 lopulla 92 % vakansseista oli täytetty. Vakituisessa työsuhteessa oli 50 %, mutta vakituisten lääkäreiden määrä vaihtelee huomattavasti, 30-75 prosentin välillä. Paikatakseen lääkärivajetta Espoo joutuu käyttämään vuokralääkäreitä, joita Espoossa oli marraskuussa noin seitsemän-kahdeksan. Loppuvuosi ei näytä lääkäritilanteen kannalta hyvältä, sillä monen lääkärisijaisen pesti päättyy joulukuussa, jolloin myös moni lääkäri on lomalla.
On perin kummallista, että Espoo varakkaana kaupunkina, ei saa palkattua riittävästi lääkäreitä. Syitä on monia. Lääkäreille on runsaasti työmahdollisuuksia pääkaupunkiseudulla. Yksityinen sektori ja erikoissairaanhoito houkuttelevat enemmän kuin terveysasemilla työskentely. Vakituiset lääkärit väsyvät kovassa paineessa ja siirtyvät muualle. Tilalle palkataan kokemattomimpia lääkäreitä, joista kaikki eivät selviä itsenäisesti vaativasta terveyskeskustyöstä samalla nopeudella kuin kokeneemmat lääkärit. Kehä on valmis.
Vastaanottoaikojen vähetessä ihmiset purkavat kiukkuansa mediassa. Jo ennestään huonon terveysasemien julkisuuskuva heikkenee. Puhutaan arvauskeskuksista ja suolakaivoksista, vaikka terveysasemat antavat hyvää ja asiantuntevaa palvelua kuntalaisille, ongelmana on vain se, että vastaanotoille on liian vaikeaa päästä.
Espoon virkamiehet ja poliittiset päättäjät ovat yrittäneet kehittää järjestelmää toimivimmaksi. Omalääkärijärjestelmä koettiin jäykäksi, joten siitä on luovuttu. Tilalle on tulossa tiimimalli, jossa lääkärit ja myös hoitajat työskentelevät enemmän tiimimäisesti. Päivystystoimintaa kehitetään yhdessä Jorvin sairaalan ja HYKS alueen yhteistyössä. Yhteistyötä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä yritetään parantaa. On kehitetty takaisinsoittojärjestelmä ja nettiasiointiin perustuvaa omahoitomallia, joka muuten sai kansallisen vuoden tietotekopalkinnon.
Nuorille lääkäreille yritetään järjestää lisää koulutusmahdollisuuksia ja suunnitteilla on erikoislääkärien lisäämistä terveysasemilla. Espoon kaupungin palveluverkon kehittämisellä pyritään myös siihen, että kuntalaiset saisivat lain määräämät palvelunsa.
Paljon on siis tehty ja tekeillä, mutta silti ongelmia on. Myös kaupungin henkilökunnan puolelta, varsinkin lääkäreiltä, on kuulunut kommentteja, että muutokset ja kehittäminen turhauttavat. Päättäjän kannalta vaikeutena on, että viestit virkamiehiltä, henkilökunnalta ja kuntalaisilta ovat erilaisia. Kuka on oikeassa?
Nyt olisi erittäin tärkeää vahvistaa terveysasemien julkisuuskuvaa, jotta työ espoolaisilla terveysasemilla houkuttelisi taas lääkäreitä. Maineenpalauttaminen pelkästään julkisuustempuin ei tule onnistumaan, sillä maineen on oltava vakaalla kalliolla ja perustuttava todellisuuteen.
Kehittämistoimintaa on jatkettava, sillä terveysasemien toiminta tuskin paranee, jos jatkuvasta kehittämistoiminnasta luovutaan. Ensi vuoden budjettineuvotteluissa on syytä pohtia sitä, yritetäänkö Espoossa yksinkertaisesti tehdä liikaa liian vähillä resursseilla? Pitäisikö terveydenhuollon resursseja lisätä maltillisesti?
Kaiken ratkaisee se millaiseksi terveysasemien henkilöstö kokee työnsä ja vaikutusmahdollisuutensa siihen. Yksityisen sektorin vetovoimaa julkiseen sektoriin verrattuna perustellaan usein palkkauksella, mutta vielä useammin sillä, siellä työskentely on joustavampaa ja yksilölliset toiveet huomioidaan paremmin yksityisellä sektorilla. Tämä pitää huomioida Espoon kaupungin organisaatiossa. Jos lääkärit haluavat joustavuutta, sitä heille tarjottakoon.
Myös päätöksenteossa pitäisi tapahtua muutoksia. Sosiaali- ja terveyslautakunnan pitäisi kehittää rooliaan toiminnan ohjaajana. Se edellyttäisi, että lautakunta saisi nykyistä enemmän väliaikatietoa terveysasemien toiminnasta ja kipukohteista, jotta se pystyisi myös reagoimaan ja ohjaamaan terveyspalveluiden toimintaa. Virkamiehet päättäköön yksityiskohdista, lautakunta suurista linjoista. Mutta ilman tietoa ei voi reagoida.
Pidän itse terveysasemien toimivuutta julkisen terveydenhuollon kannalta elintärkeänä. Jos ne toimivat, toimii myös julkinen terveydenhuolto. Siksi meillä päättäjillä on erityinen vastuu niiden toimivuudesta. Myös Espoossa.
Espoon terveysasemien toiminta perustuu budjetin mukaan tänä vuonna siihen arvioon, että terveysasemilla käy 122 000 ihmistä vuonna 2010. Käyntejä on yhteensä 410 000, joista lääkärikäyntejä 240 000 ja hoitajakäyntejä 161 000. Jo alkusyksyllä kävi ilmi, että tavoitteen toteutuminen on erittäin hankalaa.
Espoossa on yhteensä 127 lääkärivakanssia. Marraskuun 2010 lopulla 92 % vakansseista oli täytetty. Vakituisessa työsuhteessa oli 50 %, mutta vakituisten lääkäreiden määrä vaihtelee huomattavasti, 30-75 prosentin välillä. Paikatakseen lääkärivajetta Espoo joutuu käyttämään vuokralääkäreitä, joita Espoossa oli marraskuussa noin seitsemän-kahdeksan. Loppuvuosi ei näytä lääkäritilanteen kannalta hyvältä, sillä monen lääkärisijaisen pesti päättyy joulukuussa, jolloin myös moni lääkäri on lomalla.
On perin kummallista, että Espoo varakkaana kaupunkina, ei saa palkattua riittävästi lääkäreitä. Syitä on monia. Lääkäreille on runsaasti työmahdollisuuksia pääkaupunkiseudulla. Yksityinen sektori ja erikoissairaanhoito houkuttelevat enemmän kuin terveysasemilla työskentely. Vakituiset lääkärit väsyvät kovassa paineessa ja siirtyvät muualle. Tilalle palkataan kokemattomimpia lääkäreitä, joista kaikki eivät selviä itsenäisesti vaativasta terveyskeskustyöstä samalla nopeudella kuin kokeneemmat lääkärit. Kehä on valmis.
Vastaanottoaikojen vähetessä ihmiset purkavat kiukkuansa mediassa. Jo ennestään huonon terveysasemien julkisuuskuva heikkenee. Puhutaan arvauskeskuksista ja suolakaivoksista, vaikka terveysasemat antavat hyvää ja asiantuntevaa palvelua kuntalaisille, ongelmana on vain se, että vastaanotoille on liian vaikeaa päästä.
Espoon virkamiehet ja poliittiset päättäjät ovat yrittäneet kehittää järjestelmää toimivimmaksi. Omalääkärijärjestelmä koettiin jäykäksi, joten siitä on luovuttu. Tilalle on tulossa tiimimalli, jossa lääkärit ja myös hoitajat työskentelevät enemmän tiimimäisesti. Päivystystoimintaa kehitetään yhdessä Jorvin sairaalan ja HYKS alueen yhteistyössä. Yhteistyötä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä yritetään parantaa. On kehitetty takaisinsoittojärjestelmä ja nettiasiointiin perustuvaa omahoitomallia, joka muuten sai kansallisen vuoden tietotekopalkinnon.
Nuorille lääkäreille yritetään järjestää lisää koulutusmahdollisuuksia ja suunnitteilla on erikoislääkärien lisäämistä terveysasemilla. Espoon kaupungin palveluverkon kehittämisellä pyritään myös siihen, että kuntalaiset saisivat lain määräämät palvelunsa.
Paljon on siis tehty ja tekeillä, mutta silti ongelmia on. Myös kaupungin henkilökunnan puolelta, varsinkin lääkäreiltä, on kuulunut kommentteja, että muutokset ja kehittäminen turhauttavat. Päättäjän kannalta vaikeutena on, että viestit virkamiehiltä, henkilökunnalta ja kuntalaisilta ovat erilaisia. Kuka on oikeassa?
Nyt olisi erittäin tärkeää vahvistaa terveysasemien julkisuuskuvaa, jotta työ espoolaisilla terveysasemilla houkuttelisi taas lääkäreitä. Maineenpalauttaminen pelkästään julkisuustempuin ei tule onnistumaan, sillä maineen on oltava vakaalla kalliolla ja perustuttava todellisuuteen.
Kehittämistoimintaa on jatkettava, sillä terveysasemien toiminta tuskin paranee, jos jatkuvasta kehittämistoiminnasta luovutaan. Ensi vuoden budjettineuvotteluissa on syytä pohtia sitä, yritetäänkö Espoossa yksinkertaisesti tehdä liikaa liian vähillä resursseilla? Pitäisikö terveydenhuollon resursseja lisätä maltillisesti?
Kaiken ratkaisee se millaiseksi terveysasemien henkilöstö kokee työnsä ja vaikutusmahdollisuutensa siihen. Yksityisen sektorin vetovoimaa julkiseen sektoriin verrattuna perustellaan usein palkkauksella, mutta vielä useammin sillä, siellä työskentely on joustavampaa ja yksilölliset toiveet huomioidaan paremmin yksityisellä sektorilla. Tämä pitää huomioida Espoon kaupungin organisaatiossa. Jos lääkärit haluavat joustavuutta, sitä heille tarjottakoon.
Myös päätöksenteossa pitäisi tapahtua muutoksia. Sosiaali- ja terveyslautakunnan pitäisi kehittää rooliaan toiminnan ohjaajana. Se edellyttäisi, että lautakunta saisi nykyistä enemmän väliaikatietoa terveysasemien toiminnasta ja kipukohteista, jotta se pystyisi myös reagoimaan ja ohjaamaan terveyspalveluiden toimintaa. Virkamiehet päättäköön yksityiskohdista, lautakunta suurista linjoista. Mutta ilman tietoa ei voi reagoida.
Pidän itse terveysasemien toimivuutta julkisen terveydenhuollon kannalta elintärkeänä. Jos ne toimivat, toimii myös julkinen terveydenhuolto. Siksi meillä päättäjillä on erityinen vastuu niiden toimivuudesta. Myös Espoossa.
tiistaina, marraskuuta 16, 2010
Ei tällä kertaa
Kiitoksia äänestäjilleni! Sain kirkkovaltuustoon 72 ääntä ja seurakuntaneuvostoon 73 ääntä. Varasijalle riittivät, mutteivat läpimenoon. Näin tällä kertaa.
Nyt palaan blogissani kunnallispolitiikkaan. Viime aikoina terveysasemientoiminta on herättänyt paljon keskustelua Espoossa, ne eivät toimi niin kuin pitäisi. Ihmiset eivät pääse riittävän nopeasti hoitoon.
Palaan tähän piakkoin.
Nyt palaan blogissani kunnallispolitiikkaan. Viime aikoina terveysasemientoiminta on herättänyt paljon keskustelua Espoossa, ne eivät toimi niin kuin pitäisi. Ihmiset eivät pääse riittävän nopeasti hoitoon.
Palaan tähän piakkoin.
torstaina, marraskuuta 11, 2010
Kirkko haluaa kantaa vastuuta ihmisistä
Lainasin otsikon Espoon seurakuntien Esse-lehdestä. Uusimmassa (11.11.2010) numerossa oli hyvä artikkeli Kauniaisissa käydystä Usko ja järjestelmät-keskustelutilaisuudesta. Jutussa lainattiin monia hyviä puheenvuoroja, joita keskustelijat olivat esittäneet. Professori Aila Lauha totesi, että "Kirkko ei halua kadottaa vaikutustaan ihmisiin. Kyse ei ole vallasta tai veroäyristä, vaan uskosta, että kirkon sanomalla on hyvä vaikutus ihmisten elämään. Kirkolla on halu kantaa vastuuta ihmisistä".
Voiko sitä enää paremmin sanoa? Olen täsmälleen samaa mieltä. Lauha esitti myös toisen minusta hienosti sanotun ajatuksen pohtiessaan kirkon jäsenyyttä: "Kuulun kirkkoon, koska yhteisö vie tradiotiota eteenpäin. Haluan, että lapseni ja lastenlapseni saavat kokea samaa hyvää. Saan tuntea yhteenkuuluvuutta tietyn kokonaisuuden jäsenenä. Näin vanhemmiten olen oppinut arvostamaan sukupolvien ketjua."
Naulan kantaan, minulla ei ole mitään lisättävää. Näin minäkin ajattelen.
Näillä pohjilla kohti sunnuntain vaaleja. Toivotaan ja uskotaan, että ääniä ropisee.
Voiko sitä enää paremmin sanoa? Olen täsmälleen samaa mieltä. Lauha esitti myös toisen minusta hienosti sanotun ajatuksen pohtiessaan kirkon jäsenyyttä: "Kuulun kirkkoon, koska yhteisö vie tradiotiota eteenpäin. Haluan, että lapseni ja lastenlapseni saavat kokea samaa hyvää. Saan tuntea yhteenkuuluvuutta tietyn kokonaisuuden jäsenenä. Näin vanhemmiten olen oppinut arvostamaan sukupolvien ketjua."
Naulan kantaan, minulla ei ole mitään lisättävää. Näin minäkin ajattelen.
Näillä pohjilla kohti sunnuntain vaaleja. Toivotaan ja uskotaan, että ääniä ropisee.
keskiviikkona, marraskuuta 03, 2010
Kummat vaalit
Itse olen Ilon kirkko -listalla. Meidän yhteiset kirkkopoliittiset linjaukset löytyvät täältä. Tiivistettynä ajatuksemme voi kiteyttää näin:
Seurakuntatoiminnassa me sosialidemokraatit pyrimme arvopohjamme perustalta tukemaan lähimmäisvastuuta. Korostamme jokaisen ihmisen arvoa Jumalan luomana olentona, kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa, keskinäistä kunnioittamista, omastaan jakamista, erilaisuuden hyväksymistä, kaiken väkivallan, alistamisen ja syrjimisen tuomitsemista. Tämä on myös kirkon perimmäinen sanoma.
Jos jotain, me haluamme suvaitsevuutta kirkkoon. Itse uskon, että jos evankelisluterilainen kirkkomme haluaa olla koko kansa kirkko, sen on pakko tuoda omissa julistuksissaan ilmi enemmän suvaitsuvuuden teemaa. Ei sillä, etteikö kirkko olisi suvaitsevainen: kirkko ei pääosin piittaa ihmisten varallisuudesta, puoluekannasta tai ihonväristä. Mutta yhdessä sen kanta on häilyvä,nimittäin suhteessa seksuaalisuuteen. Muistaakseni arkkipiista Mikko Juva puolusti jo vuosikymmeniä sitten homoseksuaalien oikeuksia kirkossa. Paljon on näistä ajoista tultu eteenpäin, mutta paljon on vielä tultavaa
Näissä vaaleissa homokysymys on tietenkin ylikorostunut, koska eroamisaalto oli niin voimakas juuri ennnen vaaleja. Toivotaan, että se saa ihmiset käyttämään äänioikeuttaan.
sunnuntai, lokakuuta 31, 2010
Minne ovat kaikki kunnot miehet menneet?
Kannatan vahvasti naispappeutta, mutta voiko kirkon naisistumisella ja nuorten miesten kirkosta eroamisella olla jotain yhteyttä? Eroamisten suurin syy on varmasti ollut se, ettei kirkon jäsenyys merkitys eroaville mitään, mutta seurakuntien henkilökunnan sukupuolijakauman pitää olla tasapainoisempi kuin esimerkiksi tuokirkkoseurakunnassa nykyään on. Jos kirkko oli ennen miesten kirkko, niin tulevaisuudessa sen pitää olla kaikkien kirkko.
tiistaina, lokakuuta 26, 2010
Miksi olen ehdokkaana seurakuntavaaleissa 2010?
Olen ollut aina kirkon jäsen ja tulen luultavasti aina olemaan. Uskon kirkkoon enemmän kuin epäilen sitä.
Kirkko on tullut minulle tutuksi jo lapsuudesta, isäni toimi pappina Oulussa. Muistan seurakunnan jokaviikkoiset vanhustenkerhot, säännölliset myyjäiset, poikakerhot ja puuduttavan pitkät jumalanpalvelukset saarnoineen. Kirkon toiminta on minulle tuttua.
Minulle on kirkosta jäänyt pääosin lämpimiä muistoja: hyviä leirejä, isostoimintaa, oikean ja väärän pohdiskelemista ja ehkä jotain hengellistäkin. Toki olen kokenut myös ahdasmielisyyttä, liiallista synnintuntoa ja nurkkakuntaisuutta.
Nykyään edustan keskivertoseurakuntalaista. Käyn muutaman kerran vuodessa kirkossa. Tai ehkä olen hieman keskivertoa aktiivisempi seurakuntalainen, sillä lapseni osallistuvat seurakunnan kerhoihin ja pyrin itse seuraamaan aktiivisesti mitä Espoon tuomiokirkkoseurakunnassa tapahtuu.
Olen ehdolla seurakuntavaaleissa, koska haluan olla päättämässä asioista. Sama motivaatio mikä on ajanut minut kunnallispolitiikkaan, ajaa minua seurakuntavaaleihin. Haluan vaikuttaa siihen millaiseksi Espoon tuomiokirkkoseurakunta tulevaisuudessa kehittyy.
Evankelisluterilainen kirkkomme on kansankirkko ja sellaisena haluan sen säilyttää. Kirkko kuuluu kaikille, niin rikkaalle kuin köyhälle,sairaalle tai terveelle. Tosiuskovalle ja vähän maallistuneemmallekin. Sinulle ja minulle.
Olen uudistusmielinen ehdokas. Viimeaikojen keskustelu kirkosta ja sen asemasta osoittavat, että meitä uudistusmielisiä tarvitaan kirkon päättäjien joukossa.
Vaalikonevastaukseni
Kirkko on tullut minulle tutuksi jo lapsuudesta, isäni toimi pappina Oulussa. Muistan seurakunnan jokaviikkoiset vanhustenkerhot, säännölliset myyjäiset, poikakerhot ja puuduttavan pitkät jumalanpalvelukset saarnoineen. Kirkon toiminta on minulle tuttua.
Minulle on kirkosta jäänyt pääosin lämpimiä muistoja: hyviä leirejä, isostoimintaa, oikean ja väärän pohdiskelemista ja ehkä jotain hengellistäkin. Toki olen kokenut myös ahdasmielisyyttä, liiallista synnintuntoa ja nurkkakuntaisuutta.
Nykyään edustan keskivertoseurakuntalaista. Käyn muutaman kerran vuodessa kirkossa. Tai ehkä olen hieman keskivertoa aktiivisempi seurakuntalainen, sillä lapseni osallistuvat seurakunnan kerhoihin ja pyrin itse seuraamaan aktiivisesti mitä Espoon tuomiokirkkoseurakunnassa tapahtuu.
Olen ehdolla seurakuntavaaleissa, koska haluan olla päättämässä asioista. Sama motivaatio mikä on ajanut minut kunnallispolitiikkaan, ajaa minua seurakuntavaaleihin. Haluan vaikuttaa siihen millaiseksi Espoon tuomiokirkkoseurakunta tulevaisuudessa kehittyy.
Evankelisluterilainen kirkkomme on kansankirkko ja sellaisena haluan sen säilyttää. Kirkko kuuluu kaikille, niin rikkaalle kuin köyhälle,sairaalle tai terveelle. Tosiuskovalle ja vähän maallistuneemmallekin. Sinulle ja minulle.
Olen uudistusmielinen ehdokas. Viimeaikojen keskustelu kirkosta ja sen asemasta osoittavat, että meitä uudistusmielisiä tarvitaan kirkon päättäjien joukossa.
Vaalikonevastaukseni
tiistaina, lokakuuta 19, 2010
Isä ja keskenmeno
Miksi kirjoitan tästä? Käyn asiaa läpi kirjoittamalla. Tämä on kuin terapiaa. Keskenmenoista ei ole helppo keskustella varsinkaan miesten kanssa. Niitä voi olla vaikea toisen ymmärtää, eikä itselläkään ole helppo aloittaa keskustelua keskenmenoista aiheutuneista tunteista. Hiljaisuus on kiusallista. Jossain määrin meidän miesten oletetaan yhä kestävän kaiken kuin mies. Turhaa valittamatta kohti uusia haasteita. Minunkin periaatteeni on ollut, ettei turhia valiteta.
En ole ainoa, jota keskenmenot ovat kohdanneet. Vastaavanlaisia kokemuksia omanneita on paljon. Siksi kirjoitan avoimesti tilanteestani. Ehkä joku löytää kirjoitukseni, saa siitä lohtua tai innostuu kertomaan kokemuksistaan. Turha näistä kokemuksista on vaieta. Ja toisaalta mitä häpeämistä minulla on? En ole voinut tälle tilanteelle mitään, enkä häpeä sitä että vastoinkäymiset koskettavat. Miksi en uskaltaisi kertoa tuntemuksistani?
Olemme vaimoni kanssa kokeneet neljä keskenmenoa viimeisen kahden vuoden aikana. Ensimmäisellä kerralla raskaus keskeytyi alkuvaiheessa. Kahden onnistuneen raskauden jälkeen se ei silloin tuntunut kummalliselta, tuntui siltä, että nyt vain nakki napsahti kohdallamme. Totta kai se harmitti, mutta pääsin asiasta melko nopeasti ohi.
Kun vaimo seuraavan kerran tuli raskaaksi, tunnetila oli varovainen. Ensimmäinen keskenmeno oli jättänyt jälkensä. Kaikki näytti menevän hyvin, mutta sitten jouduimme ikävän tosiasian eteen, kyseessä oli tuulimunaraskaus. Dramaattisten vaiheiden jälkeen löysimme itsemme naistentautien päivystyksestä ja sitä kautta sairaalan osastolta.
Tämän tapauksen jälkeen olotila oli surkeampi. Pettymyksen tunne oli voimakas. Vaimoni fyysinen toipuminen vei jonkin verran aikaa, joten arjen pyöritys vei nopeasti ohi tilanteen. Epävarmuus siitä, että tuleekohan tästä mitään, kasvoi.
Kolmannella kerralla raskaus eteni hyvin. Jännitimme ensimmäistä ultraäänikuvausta kovasti, mutta kaikki oli kuvauksen perusteella hyvin. Näytti siltä, että tällä kertaa raskaus onnistuisi. Kunnes tuli ikävä uutinen, lääkärintarkastuksessa sikiön ääniä ei saatu kuuluviin. Matka työpaikalta sairaalan on yksi murheellisempia muistojani. Jo tutuksi tulleessa päivystyksessä varmistui, että sikiö oli kuollut kohtuun. Seuraavana päivänä kohtu tyhjennettiin lääkkein. Päivä oli pitkä ja karu.
Elämä jatkui, mutta suru tai pikemminkin murhe jäi mielenpohjaan.
Tämän jälkeen varovaisuus astui mieleen. Maalaisjärkikin sanoi, että raskauksien suhteen on otettava aikalisä. Kolmannen keskenmenon jälkeen HUS teki tutkimukset, joilla yritettiin selvittää toistuvien keskenmenojen syytä. Mysteeriksi jäi.
Tuli kesä ja hups, vaimoni oli raskaana. Kokemuksesta viisastuneena yritin pitää odotukset alhaalla. Ensimmäisessä ultrassa kaikki oli hyvin, toive onnistuneesta raskaudesta heräsi. Vaikka itselle yritti jatkuvasti vakuutella, ettei mikään ole varmaa, ajatuksissa ei voinut olla valmistautumatta tulevaan vauvaan. Pilvilinnat murentuivat soittoon. Sydänääniä ei kuulunut – taaskaan. Sillä hetkellä tiesin, että peli oli menetetty. En silti rohjennut katsoa lääkärin kasvoja hänen tutkiessaan ultraäänikuvaa. Kai ihminen sisimmässään odottaa aina ihmettä. Kun lääkäri lopulta totesi, että valitettavasti sikiö on kuollut, tuntui se raskaalta. Silti kysyin varmistusta lääkäriltä kahteen kertaan. Ettei vain synnytystä käynnistettäisi turhaan.
Kotimatkalla vaimo itki raskaasti. Minä yritin lohduttaa, vaikka sanottavaa ei ollut. Kirosanat pyörivät mielessä.
Seuraavan päivänä kohdun tyhjennys tuntui – ikävä kyllä – rutiinilta, koska tiesin mitä on odotettavissa. Kaikkeen näköjään tottuu
Nyt mielessä on eräänlainen tyhjyys. Vaikka ulkoisesti vaikutan lähes normaalilta, tuntuu kuin sisimmässä olisi jokin möykky. Tiedän, että möykky katoaa ajan myöten.
Katkeruus valtaa mielen. Miksi toisilla raskauden näyttävät menevän kuin tanssi? Miksi meillä tanssi päättyy mahalaskuun? Toisaalta onko minulla oikeus olla katkera? Minullahan on jo kaksi tervettä lasta, joista voin iloita joka päivä! Miten ne vanhemmat kestävät, joilla ei ole vielä lapsia ja jotka kohtaavat keskenmenojen pettymykset? Olen varma että tuska on hirvittävä. Sillä minä saan kuitenkin omista lapsistani voimaa, joka auttaa kantamaan vaikeiden asioiden yli.
Välillä olen epävarma siitä miten suhtautua viimeisempään keskenmenoon? Onko minulla oikeutta surra sitä? Sikiöhän se vain oli, vaikka jo ihmisen näköinen. Pitääkö sitä surra vai jatkaa niin kuin ennenkin? Vai olenko tunnevammainen mies, kun se ei välillä tunnu missään? Miten tässä oikein pitäisi olla? Aika hoitanee?
Pitääkö unelmat lisälapsista nyt haudata? Järki sanoo kyllä, vastoinkäymisiä on ollut liikaa muutaman vuoden sisään ja jokin on vialla, kun keskenmenot toistuvat joka kerralla. Surullista, mutta se taisi olla siinä.
En ole ainoa, jota keskenmenot ovat kohdanneet. Vastaavanlaisia kokemuksia omanneita on paljon. Siksi kirjoitan avoimesti tilanteestani. Ehkä joku löytää kirjoitukseni, saa siitä lohtua tai innostuu kertomaan kokemuksistaan. Turha näistä kokemuksista on vaieta. Ja toisaalta mitä häpeämistä minulla on? En ole voinut tälle tilanteelle mitään, enkä häpeä sitä että vastoinkäymiset koskettavat. Miksi en uskaltaisi kertoa tuntemuksistani?
Olemme vaimoni kanssa kokeneet neljä keskenmenoa viimeisen kahden vuoden aikana. Ensimmäisellä kerralla raskaus keskeytyi alkuvaiheessa. Kahden onnistuneen raskauden jälkeen se ei silloin tuntunut kummalliselta, tuntui siltä, että nyt vain nakki napsahti kohdallamme. Totta kai se harmitti, mutta pääsin asiasta melko nopeasti ohi.
Kun vaimo seuraavan kerran tuli raskaaksi, tunnetila oli varovainen. Ensimmäinen keskenmeno oli jättänyt jälkensä. Kaikki näytti menevän hyvin, mutta sitten jouduimme ikävän tosiasian eteen, kyseessä oli tuulimunaraskaus. Dramaattisten vaiheiden jälkeen löysimme itsemme naistentautien päivystyksestä ja sitä kautta sairaalan osastolta.
Tämän tapauksen jälkeen olotila oli surkeampi. Pettymyksen tunne oli voimakas. Vaimoni fyysinen toipuminen vei jonkin verran aikaa, joten arjen pyöritys vei nopeasti ohi tilanteen. Epävarmuus siitä, että tuleekohan tästä mitään, kasvoi.
Kolmannella kerralla raskaus eteni hyvin. Jännitimme ensimmäistä ultraäänikuvausta kovasti, mutta kaikki oli kuvauksen perusteella hyvin. Näytti siltä, että tällä kertaa raskaus onnistuisi. Kunnes tuli ikävä uutinen, lääkärintarkastuksessa sikiön ääniä ei saatu kuuluviin. Matka työpaikalta sairaalan on yksi murheellisempia muistojani. Jo tutuksi tulleessa päivystyksessä varmistui, että sikiö oli kuollut kohtuun. Seuraavana päivänä kohtu tyhjennettiin lääkkein. Päivä oli pitkä ja karu.
Elämä jatkui, mutta suru tai pikemminkin murhe jäi mielenpohjaan.
Tämän jälkeen varovaisuus astui mieleen. Maalaisjärkikin sanoi, että raskauksien suhteen on otettava aikalisä. Kolmannen keskenmenon jälkeen HUS teki tutkimukset, joilla yritettiin selvittää toistuvien keskenmenojen syytä. Mysteeriksi jäi.
Tuli kesä ja hups, vaimoni oli raskaana. Kokemuksesta viisastuneena yritin pitää odotukset alhaalla. Ensimmäisessä ultrassa kaikki oli hyvin, toive onnistuneesta raskaudesta heräsi. Vaikka itselle yritti jatkuvasti vakuutella, ettei mikään ole varmaa, ajatuksissa ei voinut olla valmistautumatta tulevaan vauvaan. Pilvilinnat murentuivat soittoon. Sydänääniä ei kuulunut – taaskaan. Sillä hetkellä tiesin, että peli oli menetetty. En silti rohjennut katsoa lääkärin kasvoja hänen tutkiessaan ultraäänikuvaa. Kai ihminen sisimmässään odottaa aina ihmettä. Kun lääkäri lopulta totesi, että valitettavasti sikiö on kuollut, tuntui se raskaalta. Silti kysyin varmistusta lääkäriltä kahteen kertaan. Ettei vain synnytystä käynnistettäisi turhaan.
Kotimatkalla vaimo itki raskaasti. Minä yritin lohduttaa, vaikka sanottavaa ei ollut. Kirosanat pyörivät mielessä.
Seuraavan päivänä kohdun tyhjennys tuntui – ikävä kyllä – rutiinilta, koska tiesin mitä on odotettavissa. Kaikkeen näköjään tottuu
Nyt mielessä on eräänlainen tyhjyys. Vaikka ulkoisesti vaikutan lähes normaalilta, tuntuu kuin sisimmässä olisi jokin möykky. Tiedän, että möykky katoaa ajan myöten.
Katkeruus valtaa mielen. Miksi toisilla raskauden näyttävät menevän kuin tanssi? Miksi meillä tanssi päättyy mahalaskuun? Toisaalta onko minulla oikeus olla katkera? Minullahan on jo kaksi tervettä lasta, joista voin iloita joka päivä! Miten ne vanhemmat kestävät, joilla ei ole vielä lapsia ja jotka kohtaavat keskenmenojen pettymykset? Olen varma että tuska on hirvittävä. Sillä minä saan kuitenkin omista lapsistani voimaa, joka auttaa kantamaan vaikeiden asioiden yli.
Välillä olen epävarma siitä miten suhtautua viimeisempään keskenmenoon? Onko minulla oikeutta surra sitä? Sikiöhän se vain oli, vaikka jo ihmisen näköinen. Pitääkö sitä surra vai jatkaa niin kuin ennenkin? Vai olenko tunnevammainen mies, kun se ei välillä tunnu missään? Miten tässä oikein pitäisi olla? Aika hoitanee?
Pitääkö unelmat lisälapsista nyt haudata? Järki sanoo kyllä, vastoinkäymisiä on ollut liikaa muutaman vuoden sisään ja jokin on vialla, kun keskenmenot toistuvat joka kerralla. Surullista, mutta se taisi olla siinä.
keskiviikkona, lokakuuta 13, 2010
Kirkkovaalit - ehdokkaana
Olen mukana Espoon seurakuntavaaleissa, tuomiokirkkoseurakunnassa, sekä seurakuntaneuvostoon että kirkkovaltuustoon. Tulen kirjoittamaan piakkoin miksi lähdin ehdokkaaksi ja mitä tavoittelen.
Kannantan Tulkaa kaikki-liikkeen ohjelmaa. Olkoon se ensimmäinen teesini seurakuntavaaleihin liittyen.
■Kirkollisen keskustelun ja päätöksenteon on oltava avointa.
■Kirkon on kasvettava lähimmäisenrakkauden ja oikeudenmukaisuuden yhteisöksi:
■Naispuolisten pappien syrjiminen on lopetettava kaikissa seurakunnissa.
■Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat on ehdoitta toivotettava tervetulleiksi seurakuntien jäseniksi ja työntekijöiksi.
■Eronneiden, avoliiton valinneiden ja yksin elävien elämänratkaisuja on kunnioitettava.
■Meidän on yhdessä jaettava aineellista hyväämme oman maamme ja maailman köyhien kanssa.
■Eri tavoin ajattelevien kirkollisten ryhmien välille on rakennettava luottamusta ja sovintoa.
Mottomme: Kristuksen kirkko on kaikille.
Kannantan Tulkaa kaikki-liikkeen ohjelmaa. Olkoon se ensimmäinen teesini seurakuntavaaleihin liittyen.
■Kirkollisen keskustelun ja päätöksenteon on oltava avointa.
■Kirkon on kasvettava lähimmäisenrakkauden ja oikeudenmukaisuuden yhteisöksi:
■Naispuolisten pappien syrjiminen on lopetettava kaikissa seurakunnissa.
■Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat on ehdoitta toivotettava tervetulleiksi seurakuntien jäseniksi ja työntekijöiksi.
■Eronneiden, avoliiton valinneiden ja yksin elävien elämänratkaisuja on kunnioitettava.
■Meidän on yhdessä jaettava aineellista hyväämme oman maamme ja maailman köyhien kanssa.
■Eri tavoin ajattelevien kirkollisten ryhmien välille on rakennettava luottamusta ja sovintoa.
Mottomme: Kristuksen kirkko on kaikille.
keskiviikkona, lokakuuta 06, 2010
SDP edistyksen tielle
Sosiaalidemokratia oli 1900-luvun edistyksellinen voima, joka käynnisti hyvinvointivaltioon johtaneen kehityksen Pohjoismaissa. Suomessa puolue oli voimakkaasti kehittämässä yhteiskuntaa jopa radikaalien uudistuksien avulla, erillisverotuksesta peruskoulujärjestelmään. Kannatus pysyi korkeana kun ihmisille luvattiin parempaa tulevaisuutta. Ihmiset uskoivat edistykselliseen sosiaalidemokratiaan.
Nyt tilanne on toisin. 2000-luvun sosiaalidemokratian kannatus on rämpinyt vaaleista toisiin. Viimeisimpänä varoittavana esimerkkinä toimikoon Ruotsi, jossa demarien kannatus romahti historiallisen alhaiselle tasolle. Vaikka Ruotsin vaalien merkitystä Suomen eduskuntavaaleihin on vähätelty, on vaikea kuvitella, ettei Ruotsin kehitys osoittaisi suuntaa myös Suomen kehitykselle. Kannatuksen nostaminen Suomessa on äärimmäisen vaikeaa. Mielestäni suurin syy siihen on se, etteivät kansalaiset koe sosiaalidemokratiaa sellaiseksi edistyksellisyyden voimaksi kuin viime vuosisadalla koettiin.
Edistyksellisyys on erityisen tärkeä tulevina vuosikymmeninä kun väestö ikääntyy ja työvoiman määrä vähentyy. Julkisen talouden liikkumavara pienentyy, minkä takia hyvinvointipalveluiden tarjoaminen kaikille tulee olemaan hankalaa. Tämän tietävät kaikki puolueet. Julkinen sektori on ollut sosiaalidemokraattien lempilapsi, jonka synnyttämisestä demarit ovat ottaneet ansaittua kunniaa. Mutta se ei enää riitä.
Voittaakseen tulevia vaaleja sosiaalidemokraattien on otettava takaisin edistyksellisyyden viitta. Edistyksellisyys vaatii aina rohkeutta, sillä uudistukset voivat olla vaikeita ja kipeitä. Silti puolueen olisi oltava valmis ehdottamaan radikaaleja ehdotuksia, jotka eivät tyydytä kaikkia, mutta tähtäävät kokonaisuuden kannalta parempaan tulevaisuuteen.
Kansanedustaja Erkki Tuomioja kirjoitti vastikään, että sosiaalidemokratialla täytyy olla visioita, jotka houkuttelevat ihmisiä sosiaalidemokratian taakse. Nyt näitä visioita ei oikein ole. Visioiden lisäksi kansalaisille pitää rehellisesti kertoa miten sosiaalidemokraatit toteuttavat vision. Kansalaiset eivät ole tyhmiä, eikä epärealistinen puhe uppoa kansaan.
Edistyksellisyyden haasteeseen vastatakseen sosiaalidemokraattien pitäisi ensimmäiseksi rohkeasti uudistaa rakas lempilapsensa eli julkinen sektori ja erityisesti terveyspalvelut. Osalle kansasta julkiset terveyspalvelut ovat suorastaan vitsi, joka ei enää jaksa naurattaa. Kansalaisten luottamuksen palauttaminen julkisiin terveyspalveluihin pitäisi olla sosiaalidemokraattien pyhä tehtävä edistyksellisyyden tiellä.
(Tarjosin tätä Uutispäivä Demariin, katsotaan julkaisevatko).
Nyt tilanne on toisin. 2000-luvun sosiaalidemokratian kannatus on rämpinyt vaaleista toisiin. Viimeisimpänä varoittavana esimerkkinä toimikoon Ruotsi, jossa demarien kannatus romahti historiallisen alhaiselle tasolle. Vaikka Ruotsin vaalien merkitystä Suomen eduskuntavaaleihin on vähätelty, on vaikea kuvitella, ettei Ruotsin kehitys osoittaisi suuntaa myös Suomen kehitykselle. Kannatuksen nostaminen Suomessa on äärimmäisen vaikeaa. Mielestäni suurin syy siihen on se, etteivät kansalaiset koe sosiaalidemokratiaa sellaiseksi edistyksellisyyden voimaksi kuin viime vuosisadalla koettiin.
Edistyksellisyys on erityisen tärkeä tulevina vuosikymmeninä kun väestö ikääntyy ja työvoiman määrä vähentyy. Julkisen talouden liikkumavara pienentyy, minkä takia hyvinvointipalveluiden tarjoaminen kaikille tulee olemaan hankalaa. Tämän tietävät kaikki puolueet. Julkinen sektori on ollut sosiaalidemokraattien lempilapsi, jonka synnyttämisestä demarit ovat ottaneet ansaittua kunniaa. Mutta se ei enää riitä.
Voittaakseen tulevia vaaleja sosiaalidemokraattien on otettava takaisin edistyksellisyyden viitta. Edistyksellisyys vaatii aina rohkeutta, sillä uudistukset voivat olla vaikeita ja kipeitä. Silti puolueen olisi oltava valmis ehdottamaan radikaaleja ehdotuksia, jotka eivät tyydytä kaikkia, mutta tähtäävät kokonaisuuden kannalta parempaan tulevaisuuteen.
Kansanedustaja Erkki Tuomioja kirjoitti vastikään, että sosiaalidemokratialla täytyy olla visioita, jotka houkuttelevat ihmisiä sosiaalidemokratian taakse. Nyt näitä visioita ei oikein ole. Visioiden lisäksi kansalaisille pitää rehellisesti kertoa miten sosiaalidemokraatit toteuttavat vision. Kansalaiset eivät ole tyhmiä, eikä epärealistinen puhe uppoa kansaan.
Edistyksellisyyden haasteeseen vastatakseen sosiaalidemokraattien pitäisi ensimmäiseksi rohkeasti uudistaa rakas lempilapsensa eli julkinen sektori ja erityisesti terveyspalvelut. Osalle kansasta julkiset terveyspalvelut ovat suorastaan vitsi, joka ei enää jaksa naurattaa. Kansalaisten luottamuksen palauttaminen julkisiin terveyspalveluihin pitäisi olla sosiaalidemokraattien pyhä tehtävä edistyksellisyyden tiellä.
(Tarjosin tätä Uutispäivä Demariin, katsotaan julkaisevatko).
tiistaina, syyskuuta 14, 2010
Saas nähä
Espoon kaupunginvaltuusto jätti 13.9 kokouksessan palvelujen järjestämisen ja palveluverkon tavoitetila 2020 jätettiin yksimielisesti pöydälle. Saas nähä mitä tästä seuraa. Palautuvatko sosiaali- ja terveystoimen suunnitelmat lautakuntaan vai ottaako valtuusto ne uudelleen käsittelyyn?
Vaikeiden päätösten läpivieminen on erittäin hankalaa. Toivottavasti Haukikodin tapaisen soutaamisen ja huopaamisen tapainen päätös ei toteudu uudelleen uudessa mittakaavassa. Siitä ei ole hyötyä kenellekään: ei kuntalaisille, henkilökunnalle tai poliittsille päättäjille.
Vaikeiden päätösten läpivieminen on erittäin hankalaa. Toivottavasti Haukikodin tapaisen soutaamisen ja huopaamisen tapainen päätös ei toteudu uudelleen uudessa mittakaavassa. Siitä ei ole hyötyä kenellekään: ei kuntalaisille, henkilökunnalle tai poliittsille päättäjille.
sunnuntai, syyskuuta 12, 2010
Vaikeat päätökset tähtäävät parempaan tulevaisuuteen
Mielipidekirjoitukseni Länsiväylä-lehdessä 11-12.9. Alkuperäistä oli vähän lyhennetty, tässä lehdessä ollut versio:
Vaikeat päätökset tähtäävät parempaan tulevaisuuteen
Matinkylän laboratorion lakkauttaminen on herättänyt keskustelua ja ymmärrettävää arvostelua päättäjiä kohtaan. Palveluiden siirto kauemmas omalta alueelta tuskin herättää ilohuutoja kenessäkään, vaikka Matinkylän keskimääräinen asiakasmäärä on ollutkin suhteellisen vähäinen, 60 asiakasta vuorokaudessa.
Matinkylää laboratorion lopettaminen on kuitenkin vain pieni osa kokonaisuudistusta, jonka tarkoituksena on turvata kuntalaisille lakien edellyttämät palvelut tulevaisuudessa. Kaupunginvaltuusto ylimpänä päätöksentekijänä päätti joulukuussa 2009 periaatteet ja linjaukset joiden pohjalta sosiaali- ja terveyslautakunta teki aluettaan koskevat vaikeat päätökset. Päätösten vaikeutta osoittaa sekin, että äänestettäessä päätöksistä eri puolueiden jäsenet saattoivat äänestää eri tavalla.
Miksi pitää tehdä uudistuksia? Ensinnäkin Ikäihmisten määrä kasva tulevaisuudessa suhteellisesti eniten kaikista ikäryhmistä. Se tuo kaupungille haasteita järjestää heille tarvittavat palvelut, mutta se tarkoittaa myös, että muita palveluita on tuotettava tehokkaammin. Rikkaassakin kaupungissa resurssit ovat rajalliset. Toiseksi sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmämme ei ole toimiva nykyään. Kuntalaiset eivät saa tarvitsemiaan palveluita. Esimerkiksi jonotusajat lääkärille ovat yhä liian pitkät, vaihdellen eri alueilla. Odotusaikaa lääkärille ei ole juuri saatu lyhennettyä viimeiseen neljään vuoteen, enkä usko, että nykyisellä pienten terveysasemien varaan rakentuvalla järjestelmällä se lyheneekään. Tarvitaan uudistuksia johon lautakunnan päätöksillä tähdätään. Kolmanneksi Espoon kaupunginrakenne muuttuu metron tulon myötä. Palveluverkkouudistuksella tähdätään siihen, että toisin kuin nyt, Espoossa palvelut jakautuvat tasapuolisesti eri kaupunginosien välillä.
Henkilökohtaisesti seison yhä lautakunnan päätösten takana. Julkisten palveluiden toimintaedellytysten turvaaminen edellyttää myös vaikeita päätöksiä. Vaikutuksia on toki seurattava ja päätöksiä muutettava, jos ne osoittautuvat virheiksi. Silloin myös äänestäjät voivat tehdä johtopäätöksensä ja käyttää valtaansa seuraavissa vaaleissa.
Antti Aarnio
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (sd)
Vaikeat päätökset tähtäävät parempaan tulevaisuuteen
Matinkylän laboratorion lakkauttaminen on herättänyt keskustelua ja ymmärrettävää arvostelua päättäjiä kohtaan. Palveluiden siirto kauemmas omalta alueelta tuskin herättää ilohuutoja kenessäkään, vaikka Matinkylän keskimääräinen asiakasmäärä on ollutkin suhteellisen vähäinen, 60 asiakasta vuorokaudessa.
Matinkylää laboratorion lopettaminen on kuitenkin vain pieni osa kokonaisuudistusta, jonka tarkoituksena on turvata kuntalaisille lakien edellyttämät palvelut tulevaisuudessa. Kaupunginvaltuusto ylimpänä päätöksentekijänä päätti joulukuussa 2009 periaatteet ja linjaukset joiden pohjalta sosiaali- ja terveyslautakunta teki aluettaan koskevat vaikeat päätökset. Päätösten vaikeutta osoittaa sekin, että äänestettäessä päätöksistä eri puolueiden jäsenet saattoivat äänestää eri tavalla.
Miksi pitää tehdä uudistuksia? Ensinnäkin Ikäihmisten määrä kasva tulevaisuudessa suhteellisesti eniten kaikista ikäryhmistä. Se tuo kaupungille haasteita järjestää heille tarvittavat palvelut, mutta se tarkoittaa myös, että muita palveluita on tuotettava tehokkaammin. Rikkaassakin kaupungissa resurssit ovat rajalliset. Toiseksi sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmämme ei ole toimiva nykyään. Kuntalaiset eivät saa tarvitsemiaan palveluita. Esimerkiksi jonotusajat lääkärille ovat yhä liian pitkät, vaihdellen eri alueilla. Odotusaikaa lääkärille ei ole juuri saatu lyhennettyä viimeiseen neljään vuoteen, enkä usko, että nykyisellä pienten terveysasemien varaan rakentuvalla järjestelmällä se lyheneekään. Tarvitaan uudistuksia johon lautakunnan päätöksillä tähdätään. Kolmanneksi Espoon kaupunginrakenne muuttuu metron tulon myötä. Palveluverkkouudistuksella tähdätään siihen, että toisin kuin nyt, Espoossa palvelut jakautuvat tasapuolisesti eri kaupunginosien välillä.
Henkilökohtaisesti seison yhä lautakunnan päätösten takana. Julkisten palveluiden toimintaedellytysten turvaaminen edellyttää myös vaikeita päätöksiä. Vaikutuksia on toki seurattava ja päätöksiä muutettava, jos ne osoittautuvat virheiksi. Silloin myös äänestäjät voivat tehdä johtopäätöksensä ja käyttää valtaansa seuraavissa vaaleissa.
Antti Aarnio
sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (sd)
perjantaina, syyskuuta 10, 2010
Perästä kuuluu
Lähtiessäni politiikkaan päätin, että yritän noudattaa omassa toimissani muutamia periaatteita: suoraselkäisyyttä, rehellisyyttä ja avoimuutta. Tällä viikolla olen joutunut pohtimaan noudatanko periaatteitani vai toiminko niitä vastaan.
Keskustelu sosiaali- ja terveystoimen palveluverkkouudistuksesta käy jossain määrin kiivaana ainakin omassa demariporukassa. Lautakunnan päätökset olivat osan mielestä vääriä.
Fiksuinta olisi varmasti nöyrtyä, tunnustaa virheensä ja olla hiljaa. Mutta silloin en toimisi periaatteini mukaisesti. Jos päättäjä äänestää jonkun asian puolesta, on hänen oltava valmis seisomaan asian takana. Se on suoraselkäisyyttä. Hänen on yritettävä perustella päätöksensä kuntalaisille. Se on avoimuutta.
Rehellisyyttä on se, että myöntää virheensä. Mutta eteen ei ole tullut mitään faktaa mikä osoittaisi päätöksen virheellisyyden. Epärehellisyys ei ole rehellisyyttä.
Näiden pohdintojen jälkeen päätin, että minun on uskallettava seisoa päätösteni takana suoraselkäisesti ja yrittää perustella avoimesti päätöksiäni, vaikka siitä seuraa vaikeuksia. Kirjoitin Länsiväylä-lehteen mielipidekirjoituksen, josta seuraa (jos se julkaistaan) taas porua.
Periaatteen mies on periaatteen mies.
Keskustelu sosiaali- ja terveystoimen palveluverkkouudistuksesta käy jossain määrin kiivaana ainakin omassa demariporukassa. Lautakunnan päätökset olivat osan mielestä vääriä.
Fiksuinta olisi varmasti nöyrtyä, tunnustaa virheensä ja olla hiljaa. Mutta silloin en toimisi periaatteini mukaisesti. Jos päättäjä äänestää jonkun asian puolesta, on hänen oltava valmis seisomaan asian takana. Se on suoraselkäisyyttä. Hänen on yritettävä perustella päätöksensä kuntalaisille. Se on avoimuutta.
Rehellisyyttä on se, että myöntää virheensä. Mutta eteen ei ole tullut mitään faktaa mikä osoittaisi päätöksen virheellisyyden. Epärehellisyys ei ole rehellisyyttä.
Näiden pohdintojen jälkeen päätin, että minun on uskallettava seisoa päätösteni takana suoraselkäisesti ja yrittää perustella avoimesti päätöksiäni, vaikka siitä seuraa vaikeuksia. Kirjoitin Länsiväylä-lehteen mielipidekirjoituksen, josta seuraa (jos se julkaistaan) taas porua.
Periaatteen mies on periaatteen mies.
maanantaina, syyskuuta 06, 2010
Tuliko tehtyä hölmöyksiä?
Maanantain valtuustoryhmän kokouksessa jouduin inkvisiton eteen. Jo toisen kerran. Ensimmäisen kerran jouduin selittelemään tätä kirjoitusta, enkä oikein vieläkään ymmärrä miksi.
Tällä kertaa kokouksessa otettiin esille äänestyskäyttäytymiseni tässä asiassa
Kokouksessa sosiaali- ja terveyslautakunta päätti sosiaali- ja terveyspaveluiden palvelumallista ja -verkosta vuosille 2010-2020. Suunnitelmia oli valmisteltu vuoden verran. Terveysasemia koskevassa asiakohdassa nelj,ä lautakunta päätti suuntaviivoista. Yhtenä kohtana lautakunta päätti, että Espoossa tulee olemaan viisi HUSLAB:n laboratoriopistettä nykyisen yhdeksän sijasta. Yhtenä lakkautettavana laboratoriopisteenä tulee olemaan Matinkylän terveysaseman laboratoriopiste. Tästä on - ymmärrettävästi - noussut meteli Matinkylässä.
Olen nyt saanut moitteita, koska äänestin toisin kuin lautakunnan demaripuheenjohtaja Johanna Värmälä.
Lautakunnassa käytiin pitkä ja perusteellinen keskustelu labroista. Luotin virkamiesten esittämiin seikkoihin sen puolesta, että laboratoriopisteiden supistaminen voidaan toteuttaa ilman merkittäviä vaikutuksia kuntalaisten palveluiden saantiin. Isompien yksiköiden avulla aukioloaikoja voidaan pidentää, mikä ei välttämättä onnistuisi pienissä yksiköissä. Täytyy muistaa, että HUSLAB:ia on piinannut pula osaavasta henkilöstöstö jo vuosia, ja jokainen ymmärtää, ettei henkilöstöpulaan ole tulossa helpotusta tulevina vuosina.
Kokouksessa äänestettiin. Jukka Karhula (vas) teki ehdotuksen, jonka mukaan laboratoriopalvelut tulee olla kaikille terveysasemilla, ja että isojen terveysasemien kohdalla tulee tavoitella ajanvarausaikoja kello 20 saakka. Lisäksi hän ehdotti, että terveysasematoiminta jatketaan kaupungin omana toimintana niin, että ne kaikki tarjoavat lääkäripalveluja. Ostopalveluja käytetään vain täydentämään kaupungin palveluja silloin, kun oman toiminnan avulla ei pystytä vastaamaan palvelujen tarpeeseen.
En voinut tätä kannattaa, koska en ymmärrä miksi labrapalvelut pitäisi olla kaikilla terveysasemilla. Lisäksi aukioloaikojen suhteessa on järkevämpi tavoitella alkuperäisen suunnitelman (klo 20) sijasta klo 18 saakka olevia palveluja, jo henkilökuntapulasta johtuen. Ostopalveluiden kohdalla olen periaatteessa Jukan kanssa samaa mieltä, mutta jos valtuusto on päättänyt, että tulevaisuudessa käytetään kaikkia mahdollisia tapoja toteuttaa palveluita, niin lause on turha. Päädyin siis kannattamaan esittelijän ehdotusta.
Tuntui, että osa valtuustoryhmästä haki syyllistä ikäviin päätöksiin ja vyörytti sitä minun päälleni. Jäi suoraan sanottuna paska maku. Tovereiden soisi muistavan sen, että he ovat itse olleet päättämässä valtuustossa yksimielisesti palvelujen järjestämisen sekä palveluverkon uudistamisen ja tilojen hallinnan tehostamisen periaatteista. Jos silloin ei ole tajunnut, että periaatteiden hyväksymisen seurauksena edessä on myös ikäviä päätöksiä, ei ole kyllä kovinkaan perillä asioista.
Meillä on yhä suuria ongelmia terveyspalveluiden järjestämisessä kuntalaisille. Erityisesti lääkärille pääsy kangertelee pahasti ja ihmiset ovat erilaisessa asemassa asuinpaikkansa suhteen. Tilanne ei tästä parane, jollei ole valmis tekemään mitään muutoksia. Siksi olen kannattanut palveluverkkosuunnitelmaa.
Vaikka Tony Blair ei ole kovassa huudossa nykyisin, olen tässä asiassa hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä: "Edistyksellisten politiikkojen tulisi Blairin mukaan olla yhtä ylpeitä julkisen sektorin tehostamisesta kuin perinteisestä oikeudenmukaisuuspolitiikasta". (HS Anssi Miettinen, 5.9.2010).
Tällä linjalla minä aion jatkaa.
Tällä kertaa kokouksessa otettiin esille äänestyskäyttäytymiseni tässä asiassa
Kokouksessa sosiaali- ja terveyslautakunta päätti sosiaali- ja terveyspaveluiden palvelumallista ja -verkosta vuosille 2010-2020. Suunnitelmia oli valmisteltu vuoden verran. Terveysasemia koskevassa asiakohdassa nelj,ä lautakunta päätti suuntaviivoista. Yhtenä kohtana lautakunta päätti, että Espoossa tulee olemaan viisi HUSLAB:n laboratoriopistettä nykyisen yhdeksän sijasta. Yhtenä lakkautettavana laboratoriopisteenä tulee olemaan Matinkylän terveysaseman laboratoriopiste. Tästä on - ymmärrettävästi - noussut meteli Matinkylässä.
Olen nyt saanut moitteita, koska äänestin toisin kuin lautakunnan demaripuheenjohtaja Johanna Värmälä.
Lautakunnassa käytiin pitkä ja perusteellinen keskustelu labroista. Luotin virkamiesten esittämiin seikkoihin sen puolesta, että laboratoriopisteiden supistaminen voidaan toteuttaa ilman merkittäviä vaikutuksia kuntalaisten palveluiden saantiin. Isompien yksiköiden avulla aukioloaikoja voidaan pidentää, mikä ei välttämättä onnistuisi pienissä yksiköissä. Täytyy muistaa, että HUSLAB:ia on piinannut pula osaavasta henkilöstöstö jo vuosia, ja jokainen ymmärtää, ettei henkilöstöpulaan ole tulossa helpotusta tulevina vuosina.
Kokouksessa äänestettiin. Jukka Karhula (vas) teki ehdotuksen, jonka mukaan laboratoriopalvelut tulee olla kaikille terveysasemilla, ja että isojen terveysasemien kohdalla tulee tavoitella ajanvarausaikoja kello 20 saakka. Lisäksi hän ehdotti, että terveysasematoiminta jatketaan kaupungin omana toimintana niin, että ne kaikki tarjoavat lääkäripalveluja. Ostopalveluja käytetään vain täydentämään kaupungin palveluja silloin, kun oman toiminnan avulla ei pystytä vastaamaan palvelujen tarpeeseen.
En voinut tätä kannattaa, koska en ymmärrä miksi labrapalvelut pitäisi olla kaikilla terveysasemilla. Lisäksi aukioloaikojen suhteessa on järkevämpi tavoitella alkuperäisen suunnitelman (klo 20) sijasta klo 18 saakka olevia palveluja, jo henkilökuntapulasta johtuen. Ostopalveluiden kohdalla olen periaatteessa Jukan kanssa samaa mieltä, mutta jos valtuusto on päättänyt, että tulevaisuudessa käytetään kaikkia mahdollisia tapoja toteuttaa palveluita, niin lause on turha. Päädyin siis kannattamaan esittelijän ehdotusta.
Tuntui, että osa valtuustoryhmästä haki syyllistä ikäviin päätöksiin ja vyörytti sitä minun päälleni. Jäi suoraan sanottuna paska maku. Tovereiden soisi muistavan sen, että he ovat itse olleet päättämässä valtuustossa yksimielisesti palvelujen järjestämisen sekä palveluverkon uudistamisen ja tilojen hallinnan tehostamisen periaatteista. Jos silloin ei ole tajunnut, että periaatteiden hyväksymisen seurauksena edessä on myös ikäviä päätöksiä, ei ole kyllä kovinkaan perillä asioista.
Meillä on yhä suuria ongelmia terveyspalveluiden järjestämisessä kuntalaisille. Erityisesti lääkärille pääsy kangertelee pahasti ja ihmiset ovat erilaisessa asemassa asuinpaikkansa suhteen. Tilanne ei tästä parane, jollei ole valmis tekemään mitään muutoksia. Siksi olen kannattanut palveluverkkosuunnitelmaa.
Vaikka Tony Blair ei ole kovassa huudossa nykyisin, olen tässä asiassa hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä: "Edistyksellisten politiikkojen tulisi Blairin mukaan olla yhtä ylpeitä julkisen sektorin tehostamisesta kuin perinteisestä oikeudenmukaisuuspolitiikasta". (HS Anssi Miettinen, 5.9.2010).
Tällä linjalla minä aion jatkaa.
perjantaina, syyskuuta 03, 2010
Vanhan kaapin kunnostus
 |
| "Kunnostuksen" jälkeen |
Blogia aikoinani perustaessa ajatukseni oli kirjoittaa myös remonttiprojekteista, koska ne ovat sydäntäni lähellä. Mutta politiikkaahan blogini sisältö on pääasiassa ollut. Nyt tulee poikkeus:
Omaisuuteemme - siihen valtavaan - kuuluu kaappi, jonka olemme ostaneet aikoinaan pelastusarmeijan kirpputorilta Helsingin Laajasalosta, jopa sisustuslehdissä mainitusta hyvien löytöjen paikasta.
Kyseinen kaappi on toimiva ja sopii kuin naula seinään sille tarkoitettuun paikkaan. Säilytämme siinä omaisuutemme arvokkainta osaa, mummon perintöastioita. Ehtaa Arabiaa. Kaapin lakkaus ei ollut enää uuden veroinen, joten päätin jo vuosia sitten, että sehän vielä kunnostetaan. Ostin aikoinaan köyhien stockalta purkin sellakkaa, jolla ajattelin kaapin lakata. Aika kului ja lakka muistutti olemassaolostaan kaapin hyllyllä. Viime viikolla sain vimman, jollaisia minulle välillä tulee. Nyt kaappi laitetaan kuntoon. Surfasin puhelimella nopeasti netissä ja etsin vinkkejä. Jotain löytyi ja ajattelin, että eiköhän tällä pärjätä. Tuumasta toimeen.
Tavoite oli siis kunnostaa kaappi kunnioittaen sen vanhaa henkeä. Suurin kosmeettinen haitta kaapissa oli, että sen ylätason pinnalla oli maljakkojen jättämiä valkoisia rinkuloita. Halusin saada ne häivytettyä. Epäilin, että lakka oli sellakkaa, joka ei kestä vettä hyvin, vaan vesi jättää pintaan jälkensä. Luin jostain, että rinkulat voi onnistua saamaan piiloon kevyesti teräsvillalla hiomalla. Kokeilin tätä. Ei auttanut. Tuumasin, että lakka on otettava pois ja yritettävä tehdä lakkaus uudelleen. Siklasin lakan pois ja havaitsin, etteivät rinkulat ota häipyäkseen.
Päätin hioa koko pinnan. Aloitin hienolla hiekkapaperilla, siirryin nopeasti karkeampaan ja vähän ajan päästä ajattelin hionnan riittävän. Virhe.
Huomasin samalla, että pinta on petsattava, muuten lopputuloksesta tulee hirvittävä. Kävin rautakaupassa ostamassa vesipetsipussin (tumma mahonki), joka onneksi osoittautui oikeaksi värisävyksi. Petsasin hiotun pinnan ja totesin, että rinkulakohdat vain korostuvat petsauksen ansiosta. Kirosin raskaasti. Päätin olla fiksu ja yritin petsaamalla häivyttää rinkulakohdat. Ei toiminut, vaan yhä kohdat erottautuivat muusta pinnasta.
Pohdin vaihtoehtoja. Joko hion pinnan täysin puunväriseksi tai siedän pinnasta erottuvia kohtia. En tiennyt tässä vaiheessa, miltä pinta näyttää lakkauksen jälkeen. Päätin välttää liikaa hiomista, sillä en ollut varma siitä, oliko pinnassa viilu vanerin päällä ja vaikka ei olisikaan, hiottu pinta saattaisi erottua muusta huonekalusta. Päätin siis lakata pinnan.
Sellakkaa neuvotaan lakkaamaan monta kertaan, jopa viisikin kertaa. Lakkasin pinnan kolmesti ennen lakan loppumista. Aion lakata sen vielä pari kertaa, jotta saan pinnasta kestävän ja tasaisemman. Nyt lakka loppui ja sen huomaa kannesta.
Jälkikäteen katsottuna, minun olisi pitänyt aluksi varmasti selvittää mitä alkuperäinen lakkaus on. Se olisi onnistunut Sinolin avulla. Pieni pisara sinolia kaapin pinnan päälle olisi selvittänyt miten vanha lakkaus reagoi: jos se pehmenee nopeasti, pinta on sellakkaa. Tämän jälkeen valkoisia kohtia olisi voinut yrittää häivyttää pehmentämällä hieromalla sellakan ja sinolin sekoitusta pintaan ns. puleeraustekniikalla. Mutta kärsimätön tekee eikä jaksa ottaa tarpeeksi selville.
Puolustukseni täytyy todeta, että lopputulos on silti hieno. Kaappi näyttää paremmalta ja päällyspinta kiiltää. Kyllä nyt mummon perintöastioiden kelpaa kaapissa levätä ja odottaa sitä kerran vuodessa tulevaa hetkeä jolloin ne otetaan käyttöön.
maanantaina, elokuuta 30, 2010
Henkilökohtaisen avun toteuttaminen Espoossa
Viime lautakunnan kokouksessa ehkä merkittävin asia oli palvelusetelipäätös . Lautakunta päätti äänin 13-2 mahdollistaa palvelusetelillä hankittavan avun yhtenä vammaispalvelulain mukaisena henkilökohtaisena avun toteuttamisena.
Kannatin tätä päätöstä, sillä se tuo osalle vammaisista mahdollisuuksia henkilökohtaisen avun hankkimiseen. Lisäksi palvelusetelimahdollisuus ei ole pääasiallinen henkilökohtaisen avun toteuttamistapa.
Suurempi ongelma on se, että ainakin Espoossa vammaisneuvoston lausunnon mukaan suurin osa vaikeavammaisista henkilöistä jää edelleen ilman henkilökohtaista apua. Jotta avuntarve saadaan toteutettua, Espoon kaupungin pitäisi lisätä itse avustajapalveluita joko omana toimintana, ostopalveluina tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa.
Olin jo ennen kokousta yhteydessä lautakunnan jäseniin ja ilmoitin esittäväni lisäystä päätöstekstiin. Ehdotin, että päätösesitykseen lisätään joko jonkin kohdan yhteyteen tai omaksi kohdakseen seuraavaa:
"Kaupunki selvittää avustajapalveluiden lisäämisen mahdollisuudet ja kustannukset omana toimintana, ostopalveluina tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa. Selvityksen perusteella tehty esitys tuodaan lautakuntaan keväällä 2011."
Kokouksessa (oikeastaan jo ennen sitä) Espoon perhe- ja sosiaalipalveluiden johtaja Marja-Leena Remes lupasi, että tämä tekstinpätkä lisätään pöytäkirjaan, ei päätöstekstiksi vaan esittelytekstin sisälle. Näin toivottavasi kävi, sillä pöytäkirja ei ole vielä valmis.
Kunhan selvitys tuodaan lautakunnalle, niin pystymme etenemään asian kanssa eteenpäin, jos tarvetta on. Sitä odotellessa.
Kannatin tätä päätöstä, sillä se tuo osalle vammaisista mahdollisuuksia henkilökohtaisen avun hankkimiseen. Lisäksi palvelusetelimahdollisuus ei ole pääasiallinen henkilökohtaisen avun toteuttamistapa.
Suurempi ongelma on se, että ainakin Espoossa vammaisneuvoston lausunnon mukaan suurin osa vaikeavammaisista henkilöistä jää edelleen ilman henkilökohtaista apua. Jotta avuntarve saadaan toteutettua, Espoon kaupungin pitäisi lisätä itse avustajapalveluita joko omana toimintana, ostopalveluina tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa.
Olin jo ennen kokousta yhteydessä lautakunnan jäseniin ja ilmoitin esittäväni lisäystä päätöstekstiin. Ehdotin, että päätösesitykseen lisätään joko jonkin kohdan yhteyteen tai omaksi kohdakseen seuraavaa:
"Kaupunki selvittää avustajapalveluiden lisäämisen mahdollisuudet ja kustannukset omana toimintana, ostopalveluina tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa. Selvityksen perusteella tehty esitys tuodaan lautakuntaan keväällä 2011."
Kokouksessa (oikeastaan jo ennen sitä) Espoon perhe- ja sosiaalipalveluiden johtaja Marja-Leena Remes lupasi, että tämä tekstinpätkä lisätään pöytäkirjaan, ei päätöstekstiksi vaan esittelytekstin sisälle. Näin toivottavasi kävi, sillä pöytäkirja ei ole vielä valmis.
Kunhan selvitys tuodaan lautakunnalle, niin pystymme etenemään asian kanssa eteenpäin, jos tarvetta on. Sitä odotellessa.
lauantaina, elokuuta 28, 2010
Ulkoistamalla kaupunki menettää ohjausvaltansa
Mielipidekirjoitukseni Helsingin Sanomissa pe 27.8.2010 (suurin piirtein sama kuin lehdessä ollut teksti, toimitus oli vähän tökerösti muuttanut loppua, jolloin pääajatukseni muuttui)
Lasse Männistö kirjoitti (HS 25.8) niin kauniisti terveyspalveluiden ulkoistamisen mahdollistamasta opista ja kehitysmahdollisuuksista Helsingin kaupungin omalle toiminnalle, että on syytä tuoda esille todellista tietoa naapurikaupungista. Espoossa kaupungin ulkopuolelta ostettujen palveluiden osuus on korkea sosiaali- ja terveyspalveluissa, kaupunki ostaa sadoilla miljoonilla euroilla ulkoisia palveluja. Taantuman iskiessä Espoossa päätettiin hidastaa menokehitystä ja kehittää tuottavuutta, jotta verotulojen vähentyminen ei johda velkamäärän kovaan kasvuun. Tavoitteena oli myös neuvotella yksityisten palveluntuottajien kanssa ja pyrkiä alentamaan kalliiden ostopalveluiden kustannuksia.
Seurauksena on ollut, että sosiaali- ja terveystoimessa tuottavuus on lisääntynyt useimmissa palveluissa. Huomionarvoista on se, että tuottavuutta on pystytty lisäämään erityisesti kaupungin itse tuottamissa palveluissa. Ostettujen palvelujen tuottavuus ei ole lisääntynyt, koska kaupungin ohjausmahdollisuudet ovat olennaisesti vähäisemmät ja palveluista maksettavat hinnat määräytyvät kilpailutuksen pohjalta muodostunein hinnoin. Espoon kokoinenkaan kaupunki ei näytä pystyvän käyttämään neuvotteluvoimaansa siten, että solmittujen sopimusten hintoja voitaisiin tarkistaa.
Oppi Espoosta helsinkiläisille päättäjille on se, että kaupungin oman toiminnan sopeuttaminen ja joustavuus on ulkoa ostettuja palveluita paljon helpompaa. Ohjausvaltaa ei pidä päästää liikaa muiden käsiin, kuten Espoossa on käynyt.
Antti Aarnio
sos.- ja terveyslautakunnan jäsen (sd)
Espoo
torstaina, elokuuta 19, 2010
Ideologian riemuvoitto
Meillä Espoossa, kaupungissa jossa ulkoa ostettujen palveluiden osuus sosiaali- ja terveystoimessa on ehkä Suomen korkein, on osoitettu kunnallisen palvelutuotannon ylistyshuuto.
Espoon sosiaali- ja terveystoimen seurantaraportissa I/2010 todetaan
” Sosiaali- ja terveystoimessa tuottavuus lisääntyi useimmissa palveluissa. Erityisesti tuottavuutta
lisättiin kaupungin itse tuottamissa palveluissa. Ostetussa palvelutuotannossa ohjausmahdollisuudet olivat olennaisesti vähäisemmät ja palveluista maksettavat hinnat määräytyivät kilpailutuksen pohjalta ja perustuivat sopimuksiin. Osa hinnoista sidottiin lisäksi tuotantopanosten hintakehitykseen. Tuotantopanosten hinnat jatkoivat nousua odotusten vastaisesti.”
Toivottavasti markkinauskovaiset porvarit painavat tämän mieleensä ja tutkistelevat sitä sisimmässään, jotta kuntalaisten rahoja käytetään viisaasti ja heidän edukseen.
Lupasin sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa, että pistän tämän kirjauksen seinälleni, jotten unohtaisi käyttää sitä tilanteissa kun joku jälleen kerran puhuu ulkoa ostettujen palveluiden puolesta. Jos ja kun pääsen valtuustoon, tulen tästä asiasta muistuttamaan.
Espoon sosiaali- ja terveystoimen seurantaraportissa I/2010 todetaan
” Sosiaali- ja terveystoimessa tuottavuus lisääntyi useimmissa palveluissa. Erityisesti tuottavuutta
lisättiin kaupungin itse tuottamissa palveluissa. Ostetussa palvelutuotannossa ohjausmahdollisuudet olivat olennaisesti vähäisemmät ja palveluista maksettavat hinnat määräytyivät kilpailutuksen pohjalta ja perustuivat sopimuksiin. Osa hinnoista sidottiin lisäksi tuotantopanosten hintakehitykseen. Tuotantopanosten hinnat jatkoivat nousua odotusten vastaisesti.”
Toivottavasti markkinauskovaiset porvarit painavat tämän mieleensä ja tutkistelevat sitä sisimmässään, jotta kuntalaisten rahoja käytetään viisaasti ja heidän edukseen.
Lupasin sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa, että pistän tämän kirjauksen seinälleni, jotten unohtaisi käyttää sitä tilanteissa kun joku jälleen kerran puhuu ulkoa ostettujen palveluiden puolesta. Jos ja kun pääsen valtuustoon, tulen tästä asiasta muistuttamaan.
tiistaina, elokuuta 10, 2010
Syksy käyntiin - kaupunginjohtajan ja teknisen toimen johtajan asema tarkastelussa
Valtuustoryhmämme kokoontui eilen käsittelemään ensi viikon valtuuston kokouksen listaa. Suurimman mielenkiinnon otti kuitenkin kaupunginjohtaja Kokkosen ja teknisen toimen johtajan Loukon mahdollinen virasta pidättäminen.
Espoon väistyvä kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen ja teknisen toimen johtaja Olavi Louko ovat saaneet syytteet. Loukoa vastaan on nostettu syyte lahjusrikkomuksesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta. Kokkosta puolestaan syytetään tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.
Kaupunginhallitus pohti eilen pitääkö kyseiset henkilöt pidättää virasta oikeideudenkäynnin ajaksi. Kaupunginhallitus päätti kuitenkin, että syytteiden saaminen ei estä henkilöiden viranhoitoa, joten he jatkavat tehtävissään.
Valtuustoryhmässämme kävimme keskustelua ennen kaupunginhallituksen kokousta. Itse syytteisiin oli valtuustoryhmäläisten vaikea ottaa kantaa, koska syytekirjelmät ovat salaisia, eikä niitä nähneet kuin kaupunginhallituksen jäsenet. Enemmistö valtuustoryhmästämme oli sitä mieltä, että kaupaunginjohtajaa tai teknisen toimen johtajaa ei pidä pidättää virastaan oikeidenkäynnin ajaksi. Itse olin ennen kokousta sitä mieltä, että välttämättä toimenpiteisiin ei pidä ryhtyä, mutta keskustelua kuunnellessani pohdin, että teknisen toimen johtajan virastapidättäminen voisi olla jopa perusteltua. Kyse on ennen kaikkea moraalisista näkökulmista. Kaupungin korkeimpien virkamiesten saama syyte, jo pelkkä syytteen saaminen, on melkoisen iso asia. Minusta hyvään hallintotapa edellyttäisi sitä, että tällöin ylin virkamies siirtyisi toisiin tehtäviin tai pidätettäisiin tehtävästään. Näin menetellään valtion virkamiesten kohdalla ja sama käytäntö pitäisi toimia myös kuntasektorilla. Virasta pidättäminenhän ei tarkoita sitä, että kyseiset henkilöt ovat syyllisiä johonkin, sen ratkaisee oikeuslaitos aikanaan.
Kaikkein hienoin ja rehdin ratkaisu olisi se, että teknisen toimen johtaja itse ilmoittaisi siirtyvänsä toisiin tehtäviin (vaikka kaupungin sisällä) siihen asti kuin oikeus on sanansa sanonut. Vaikka hän itse katsookin toimineensa täysin oikein ja jopa veronmaksajien edun mukaisesti. Se olisi todella esimerkillistä toimintaa ylimmältä virkamieheltä, jos hän katsoisi että kaupungin etu ja maine edellyttyvät että hän toimii toisissa tehtävissä oikeudenkäynnin ajan. Tuntematta Loukoa sen kummemmin, näin tuskin käy. Näin ei ole Suomessa tapana tehdä. Valitettavasti.
Espoon väistyvä kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen ja teknisen toimen johtaja Olavi Louko ovat saaneet syytteet. Loukoa vastaan on nostettu syyte lahjusrikkomuksesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta. Kokkosta puolestaan syytetään tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.
Kaupunginhallitus pohti eilen pitääkö kyseiset henkilöt pidättää virasta oikeideudenkäynnin ajaksi. Kaupunginhallitus päätti kuitenkin, että syytteiden saaminen ei estä henkilöiden viranhoitoa, joten he jatkavat tehtävissään.
Valtuustoryhmässämme kävimme keskustelua ennen kaupunginhallituksen kokousta. Itse syytteisiin oli valtuustoryhmäläisten vaikea ottaa kantaa, koska syytekirjelmät ovat salaisia, eikä niitä nähneet kuin kaupunginhallituksen jäsenet. Enemmistö valtuustoryhmästämme oli sitä mieltä, että kaupaunginjohtajaa tai teknisen toimen johtajaa ei pidä pidättää virastaan oikeidenkäynnin ajaksi. Itse olin ennen kokousta sitä mieltä, että välttämättä toimenpiteisiin ei pidä ryhtyä, mutta keskustelua kuunnellessani pohdin, että teknisen toimen johtajan virastapidättäminen voisi olla jopa perusteltua. Kyse on ennen kaikkea moraalisista näkökulmista. Kaupungin korkeimpien virkamiesten saama syyte, jo pelkkä syytteen saaminen, on melkoisen iso asia. Minusta hyvään hallintotapa edellyttäisi sitä, että tällöin ylin virkamies siirtyisi toisiin tehtäviin tai pidätettäisiin tehtävästään. Näin menetellään valtion virkamiesten kohdalla ja sama käytäntö pitäisi toimia myös kuntasektorilla. Virasta pidättäminenhän ei tarkoita sitä, että kyseiset henkilöt ovat syyllisiä johonkin, sen ratkaisee oikeuslaitos aikanaan.
Kaikkein hienoin ja rehdin ratkaisu olisi se, että teknisen toimen johtaja itse ilmoittaisi siirtyvänsä toisiin tehtäviin (vaikka kaupungin sisällä) siihen asti kuin oikeus on sanansa sanonut. Vaikka hän itse katsookin toimineensa täysin oikein ja jopa veronmaksajien edun mukaisesti. Se olisi todella esimerkillistä toimintaa ylimmältä virkamieheltä, jos hän katsoisi että kaupungin etu ja maine edellyttyvät että hän toimii toisissa tehtävissä oikeudenkäynnin ajan. Tuntematta Loukoa sen kummemmin, näin tuskin käy. Näin ei ole Suomessa tapana tehdä. Valitettavasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)