Espoo- lottovoittajien kaupunki

Espoolainen koululainen on eräänlainen lottovoittaja. Hän pääsee kouluun, joista kaikki kuuluvat Suomen parhaimpiin. Espoo panostaa opetukseen enemmän varoja kuin moni muu kunta, se näkyy hyvinä oppimistuloksina ja vanhempien tyytyväisyytenä. Vanhemmat ovat erittäin tyytyväisiä niin ala- kuin yläkouluihin Espoossa.

Olen lähikoulujen puolustaja. Minusta niin lasten, vanhempien kuin Espoonkin kannalta on järkevintä, että lapset menevät omaan lähikouluunsa. En halua edistää koulushoppailua, jossa vanhemmat pyrkivät saamaan lapsensa johonkin muuhun kuin omaan lähikouluunsa. En kannata valinnanvapauden lisäämistä kouluvalinnoissa. En ole erikoiskoulujen suuri ystävä. Elän niin kuin opetan (toisin kuin moni muu ) . Omassa lähikoulussa lapset välttyvät turhalta matkustamiselta, saavat kavereita omalta alueelta ja vanhemmatkin hyvässä tapauksessa tutustuvat oman alueensa ihmisiin vähän paremmin.

Hyvä lähikoulu ei ole pelkkä lasten koulu, vaan se voi nostaa ylpeyttä ja identiteettiä omasta asuinalueesta.  Koulu voi myös toimia Espoon kaltaisessa nuoressa ja hajanaisessa kaupungissa liimana, joka sitoo asukkaita toisiinsa.  Asun Sunassa, jossa olemme todella ylpeitä omasta lähikoulustamme. Koulu on pitkäjänteisellä toiminnallaan onnistunut luomaan todellisen Sunan koulun hengen. Koululla on aktiivista kerhotoimintaa, josta hieno esimerkki on koulun kuoro. Jokainen lapsi, laulutaidosta riippumatta, pääsee mukaan kuoron toimintaan.  Asuinalueella, jossa on vähän muita palveluita, lähikoulun merkitys korostuu.  Asukkaat ovat ylpeitä koulustaan ja samalla omasta asuinalueestaan.

Minusta paras lähikoulu on sellainen, jossa taustaltaan erilaiset lapset kohtaavat toisensa. Se on peruskoulumme vahvuus, ei heikkous. Se on myös koko suomalaisen yhteiskunnan vahvuus. Mitä enemmän kohtaamme toisenlaisia ihmisiä, sitä enemmän ymmärrämme toisiamme kuplamme ulkopuolelta. 

Käärme on kuitenkin jo luikerrellut paratiisiin.  Espoossa on 78 suomenkielistä alakoulua ja koulujen välillä on eroja. Oppilaiden välillä on eroja. Alueiden välillä on eroja. Emme saa antaa erojen kasvaa liikaa, sillä silloin vanhemmat alkavat välttämään tiettyjä lähikouluja. Tätä tapahtuu myös Espoossa, mutta ei niin paljon kuin esimerkiksi Helsingissä.

Koulujen väliset erot erilaisissa testeissä eivät ole julkisia, hyvä niin. En kaipaa mitään koulurankinglistoja. Tiedämme, että yleisopetuksen oppilaat saavat huomattavasti parempia tuloksia eri testeissä kuin äidinkieleltään muuta kuin suomea puhuvat ja erityisopetuksen oppilaat. Samoin erityisesti 4. luokalla olevien espoolaistyttöjen tulokset ovat parempia kuin poikien (pojistakin on siis syytä olla huolissaan).

Lasten tasa-arvoisempia mahdollisuuksia yritetään edistää Espoossa valtion erityisavustuksella, jota on myönnetty kouluille erilaisen asukasrakennetta kuvaavien mittareiden avulla. Köyhä Suomen valtio avustaa rikasta Espoota noin 2,1 miljoonalla eurolla lukuvuonna 2016-2017. Tätä avustusta käytetään resurssiopettajien palkkaamiseen, jotta oppilaat saisivat tukea omassa lähikoulussaan.

Vaikka sinulla ja lapsillasi menee hyvin, muista se, että kaikilla ei mene.  Eriarvoisuuden vähentäminen lasten välillä tulee olemaan iso haaste tulevalla valtuustokaudella. Osalla espoolaisista lapsista on selviä puutteita Suomen kielen ja lukutaidon osaamisessa. Valtion erityisavustuksen varaan emme voi laskea loputtomiin, vaan meidän on löydettävä oma tapamme tukea lapsia eri lähikouluissa.  

Kukaan lapsi ei saa joutua paitsioon. 

Nuori Espoo Suuntaamo - Espoon kaupungin nuorisopalvelujen suunta tuleville vuosille

Mihin suuntaan nuorisopalveluita kehitetään tulevaisuuden Espoossa? Liikunta- ja nuorisolautakunta päätti huhtikuun kokouksessaan (21.4) siitä millaista nuoripalvelua Espoossa tehdään. Päätös oli liian merkittävä jäädäkseen ilman blogikirjoitusta, joten parempi bloggaus myöhään kuin ei milloinkaan 

Päätöstä edelsi melkein vuoden prosessi, joka alkoi lautakunnan risteily- ja tutustumismatkalla Tukholmaan. Tällä reissulla lautakunta kävi virkamiesten kanssa ensimmäiset keskustelut siitä millaisia ajatuksia lautakunnalla on nuorisopalveluiden kannalta. Sitä seurasi virkamiesten valmistelu, itse lasten ja nuorten näkemysten kuunteleminen ja henkilöstön näkemysten huomioiminen. Lopuksi lautakunnalle tuotiin suuntaviivat päätettäväksi.

Näin päätöksenteon pitäisi aina mennä kunnallisessa päätöksenteossa. Lautakunnat tekevät strategisia linjauksia ja virkamiehet vievät asioita tältä pohjalta eteenpäin. Se vaatii luottamusta niin virkamiesten kuin poliittisten päättäjien välille. Virkamiesten tulee luottaa siihen, että luottamushenkilöt eivät sekaannu operatiiviseen toimintaan ja luottamushenkilöiden taas siihen, että virkamiehet noudattavat heidän päättämiä suuria linjoja. Toistaiseksi tämä on onnistunut hyvin johtamassani Espoon liikunta- ja nuorisolautakunnassa.

Mikä tulee esimerkiksi muuttumaan? 

Nuorisopalveluiden pääasiallinen kohderyhmä on tulevaisuudessa 12- 17-vuotiaat nuoret. Nuorisotila- ja harrastustoimintaa tarjotaan pääasiassa 6-9-luokkalaisille sekä 17-vuotiaille toisen asteen opintoihin siirtyville nuorille.

Toimintaa tarjotaan ympäri vuoden, mutta toimintaa rytmitetään enemmän kolmeen toimintakauden mukaan : kevät-, kesä- ja syyskausi. Nuorille tarjotaan toimintaan maanantaista-lauantaihin ja toiminnan painopiste tulee olemaan nuorten kohtaamisessa. Ehkä tiivistäen, tulevaisuudessa mennään enemmän sinne missä nuoret ovat. 

Kesällä pyritään järjestämään aiempaa enemmän toimintaa, mutta painopiste siirtyy päivätoimintaan. Vähemmän yöleirejä, enemmän päivätoimintaan. 

Kouluyhteistyössä keskitytään toimimaan pääasiallisesti 6-7-luokkalaisten kanssa. 

Nämä esimerkkimuutokset voivat vaikuttaa pieniltä, mutta yhdessä ne muuttavat nuorisotyön suuntaa, lautakunnan mielestä parempaan suuntaan. Mutta muutoksen johtaminen tulee olemaan haastavaa, eivätkä muutokset tule tapahtumaan hetkessä.  

Minua ja montaa muuta lautakunnan jäsentä huolestutti eniten se,  miten käy kaikkein nuorimmille lapsille tulevissa uudistuksissa. Emme halunneet sulkea täysin ovia 9-11-vuotiailta, joten teimme kokouksessa ehdotuksestani lisäyksiä päätösehdotukseen. Ne eivät ole ristiriidassa päätösesityksen kanssa vaan täydentävät lautakunnan näkemystä. 

Nyt kehittämistyö vasta todella alkaa! Tutustu tarkemmin täältä.

1.    9-11-vuotiaille suuntautuvaa toimintaa ei lopeteta. Myös kerhotoiminta jatkuu huomioiden alueiden palvelutarjonnan ja mm. sosioekonomiset tarpeet.

2.    Nuorisopalvelut toteuttaa tulevissa NuoriEspoo-suuntaamo- päätöksissään positiivista diskriminaatiota eli huomioi, että eri alueilla on erilaisia tarpeita. Tavoitteena on luoda nuorille mahdollisuuksia osallistua heitä itseään kiinnostavien tapahtumien järjestämiseen.

3.    Kouluyhteistyötä jatketaan, mutta nuorisonohjaajien työpanos keskitetään 6.-8.-luokkalaisten nuorten parissa toimimiseen.

Alakouluikäisten kohdennettuja pienryhmiä jatketaan tarpeen mukaan.

4.    Nuorisopalveluiden henkilöstö otetaan mukaan tulevien muutosten valmisteluun ja heidän näkemyksensä myös huomioidaan tulevia päätöksiä valmisteltaessa.

5.    Vaikutuksia seurataan ja lautakunnalle tuodaan ensimmäisen kerran arvio vaikutuksista loppukeväällä 2017.

Kolme keskustelunaihetta markkinoilla

Kotiseudullani Espoon keskuksessa pidettiin kevätmarkkinat  lauantaina 27.4. Puolueyhdistykset, me Keski-Espoon sosialidemokraatit muiden mukana, ovat perinteisesti markkinoilla oman telttansa kanssa.  Jaamme ilmapalloja ja esitteita puolueen toiminnnasta ja tavoitteista sekä tietenkin porisemme ihmisten kanssa. Ja tietenkin palelemme Suomen keväässä pipo päässä, sillä eilenkään ei ilma ollut vielä kovin kesäinen. Markkinoilla oli aika vähän ihmisiä liikkeellä, mutta aina muutama juttutuokio saadaan aikaan.

Tällaisissa markkinatapahtumissa on aina mukava tavata  edes muutamia ihmisiä, jotka kertovat äänestäneensä minua. Se lämmittää aina. Markkinoilla tuli tavattua ja juteltua oikeastaan kolmen tyyppisten asioiden kanssa.

Ensimmäisenä ovat vanhahkot ihmiset, jotka ovat jotenkin kyllästyneet politiikkaan ja joilla on hyökkäävä asenne poliittista järjestelmää kohtaan. Yleensä he olivat miehiä, harvemmin naisia. He olivat pettyneitä hallituksen toimintaan, politiikan ristiriitoihin tai sitten omat kokemukset ovaolleet niin negatiivisia, että koko politiikka tympäisee. Yleensä näiden henkilöiden kanssa tulikuitenkin hyvät keskustelut.

Toiseksi eniten keskustelua tuli (tulee aina) terveysasemapalveluista. Espoon keskuksessa aloitaa toukokuussa terveysasemakokeilu, jossa osalle alueen asukkaista terveysasemapalvelu tarjotaan yksityisen Mediverkon tuottaman terveysaseman kautta. Odotukset ovat alueen asukkaiden kohdalla kovat, koska alueen pääterveysasema Samariasta on ollut ajoittain todella vaikea saada lääkärinaikoja. 

Kolmanneksi keskustelluin aihe oli ehkä liikuntaharrastusten hinta ja saatavuus. Kun keskustelijalle kävi ilmi, että olen Espoon liikunta- ja nuorisolautakunna puheenjohtaja oli jutunjuureen helppo päästä. Kaupungin vesijumpat voisivat olla pidempiä ja vähän eri aikoihin, jotta hallit eivät olisi niin täynnä. Uimahallin siisteydessä on myös parantamisen varaa. Liikuntaharrastusten hinnat puhuttavat ainakin perheenisiä- ja äitejä, kun aloittavan salibandyjoukkueen kausimaksut pelkästään hallivuorojen kohdalla alkavat olla 1300 € vuodessa pelaajaa kohden, moni lapsi joutuu jättämään harrastuksen sikseen. Tämä ongelma on jotenkin turhauttava, koska vaikuttaa olevan niin vaikea saada harrastusten hintoihin kohtuullisuutta. Ainakin Espoossa, jossa kaupungin omia liikuntatiloja on melko vähän. Tähän ongelmaan aion perehtyä paremmin vielä lähiaikoina ja vertailla mitä muualla Suomessa on tehty asian suhteen.

Henkilökohtaisesti mukavin juttutuokio markkinoilla oli tapaaminen lapsemme vanhan kerho-ohjaajan kanssa. Pidimme kerhoaikoina hänen tavastaan vetää kerhoa ja suhtautua lapsiin arvostavasti ja kannustavasti. Nyt hän oli jäänyt keväällä eläkkeelle 66-vuotiaana (yli 50-työvuoden jälkeen), mutta puhkui intoa olla vielä toimimassa lasten kanssa. Hän on ajatellut alkaa hoitamaan lyhytaikaisia sijaisuuksia Espoon kouluissa. Hänen kelpoisuutensa ei riitä pitkäaikaisiin sijaisuuksiin, mutta olen varma, että hän suoriutuisi erittäin hyvin kouluissa lyhytaikaisten sijaisuuksien hoitajana. Minusta oli hienoa kun hän totesi, että hän pitää lapsista ja tuntee että hänellä on pitkän kokemuksensa avulla myös annettavaa heille. Minua ilahdutti se kuinka hän puhui lasten itsetunnon vahvistamisen tärkeydestä ja ujojen ja hiljaisimpien lapsien huomioon ottamisesta. Kannustin häntä ja kerroin kuinka hienolta suunnitelmat kuulostivat. 

Eikä markkinoilta lähdetty kotiin tyhjin käsin, mukaan tarttui mahtavan makuista virolaista savustettua villisikamakkaraa ja savuemmentalia. Nam.

Koulujen ongelmat eivät ratkea kuria koventamalla

Olen hämmästellyt viime päivinä Alppilan koulusta potkut saaneen opettajan tapauksesta noussutta keskustelua.  Ääripäät nousevat aina esille tällaisissa tapauksissa, mutta yleinen näkemys tuntuu olevan, että opettajilla on liian vähän valtaa ja oikeuksia puuttua häiritsevien oppilaiden toimintaan.  Ratkaisuehdotus on, että oikeuksia on lisättävä, jotta ongelmista päästään eroon. Vanha kasvatustraditio, kurin ja rangaistuksen käyttäminen, tuntuu olevan monen mielestä oikea lääke ongelmiin. "Terroristioppilaat" on saatava kuriin, kova on pistettävä kovaa vastaan.

Samalla logiikalla kouluongelmat ratkeavat sillä, että kouluun palkataan vartijat ja ne härikköpennut saavat todella tuntea aikuisten vallan (ei tietenkään silloin jos pentu sattuu olemaan oma). Mutta mikä on diagnoosi? Näinkö helpppoa on ratkaisujen löytäminen?

Voiko kyse ollakin siitä, että kuria enemmän lapset tarvitsevat rakkautta? Suomalainen kasvatusperinne on yhä sillä tasolla, että perheitä tukevat palvelut keskittyvät yhä fyysiseen hyvinvointiin. Jo ennen lapsen syntymää perhevalmennuksessa kiinnitetään enemmän huomiota tulevan lapsen hammashoitoon kuin siihen miten lapseen luodaan tunneyhteys.  Neuvolassa ollaan enemmän huolissaan lapsen pituus- ja painokäyristä kuin siitä millainen suhde lapsella ja vanhemmalla on. Materiaalisessa hyvinvoinnissa suomalaiset lapset ovatkin maailman kärkisijoilla. Mutta lapsen minäkuvaa me emme tunnu osaavan vahvistaa. Se seurauksena osalla lapsista itsetunto ja empatiakyky ovat nollassa. Riski koulukiusaajaksi ja häiriköksi on korkea.

Dosentti Matti Rimpelä sanoi (HS 10.4), ettei vakavaa uudistyötä lasten ja perheiden tuen osalta ole tehty 80-luvun jälkeen. Tässä se ongelma on. Koulut ovat mahdottoman tehtävän edessä häiriköivän oppilaiden kanssa jos lapsille ja perheille ei pystytä tarjoamaan apua ja tukea riittävän ajoissa.  Kaiken lisäksi ongelmana on se, että emme itse asiassa taida edes tietää miten 4-6-vuotiaat lapset todella voivat Suomessa! Ja vielä kerta kielon päälle, onkohan tämä nuorten itsenäisyyttä korostava kasvatustapa järkevä? Uunituoreessa ministeri Urpilaisen tilaamassa raportissa (Enemmän ongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua) todetaan minusta erittäin osuvasti: " Lastensuojelutapausten määrän kasvu kertoo osaltaan siitä, 
että valtio ja kunnat ottavat lasten ja nuorten hyvinvoinnin vakavasti, mutta samalla siitä, 
että he käsittelevät varsinkin nuoria aiempaa enemmän yksilöinä. Suomessa tämä ei hämmästytä – valtiohan tukee nuorten varhaista itsenäistymistä. Mutta jos lapset nähtäisiin ensi sijassa perheidensä tai yhteisöjen jäseniksi, olisi lasten hyvinvointia lähdetty varmaankin rakentamaan kirjavamman keinovalikoiman avulla". Aamen.

Koulujen ongelmat ratkaistaan uudistamalla meidän lapsi- ja perhepalvelujärjestelmämme tulevaisuutta varten, eikä lisäämällä koulujen kuritoimia, jolloin palattaisiin menneisyyteen.

Liikkumattomat lapset

Yleinen hokema on, että nykyajan lapset eivät liiku tarpeeksi, vaan katselevat liikaa televisiota ja roikkuvat turhan paljon netissä.  Hämmästyin siis itsekin, kun kuulin, että suomalaiset lapset ovat joissain kansainvälisissä vertailuissa kärkipäässä liikkumisen määrässä 11-vuotiaina.

Tosin 15-vuotiaiden keskuudessa liikunnan määrä on taas vähentynyt merkittävästi 11 ikävuoteen verrattuna. Kriittiset vuodet näyttävät koskettavan juuri esimurrosikäisiä, aikaa jolloin entiset harrastukset helposti jäävät. Itselleni kävi vähän samalla tavalla, lopetin jalkapallon pelaamisen B-junioireihin siirtymisen kynnyksellä, mikä jälkeenpäin monta kertaa harmitti. 

Lasten varsinainen liikunnan harrastaminen ei ole vähentynyt kyselytutkimusten perusteella ja liikunnan harrastaminen urheiluseuroissa on jopa lisääntynyt. Mutta samaan aikaan lapset ja nuoret ovat lihoneet, nuorten fyysinen kunto on heikentynyt ja erilaiset tuki- ja liikuntaelinoireet ovat lisääntyneet.

Lasten liikunnan harrastamisessa on tainnut käydä niin, että se on siirtynyt entistä enemmän urheiluseuroihin. Seurojen toimintaan osallistuvat lapset ovat harrastuksensa piirissä yhä enemmän aikaa joka viikko. Vanhemmat kokevat paineita siitä onko heidän lapsillaan riittävästi harrastuksia ja osittain sen takia monen lapsen harrastusmäärät ovat melko korkealla tasolla.  Jossain vaiheessa lapset kyllästyvät harrastuspaineisiin ja lopettavat liikunnan seuratasolla.

Samaan aikaan arkiliikunta vähenee.  Kodin viihdemahdollisuudet syövät arkiliikunnalta aikaa ja lisääntynyt autoilu, mutta myös julkinen liikenne vähentää kävelyä ja pyöräilyä perheiden kulkumuotona. Itse en voi esimerkiksi ymmärtää ollenkaan lasten kuljettamista kouluun autolla, jos matka ei ole kohtuuton. Myös lasten ulkoilu ja pihaleikit, arkiliikunnan tehokas keino, ovat mutu-tuntuman mukaan vähentyneet.

Lasten ja nuorten liikkumiseen vaikuttaa luonnollisesti moni tekijä. Esimerkiksi perhe, kaverit, koulu, asuinympäristö ja terveys. Kavereita lukuun ottamatta kaikkiin tekijöihin pystytään politiikalla vaikuttamaan kuntatasolla.  Esimerkiksi meillä Espoossa koulu tekee hyvää työtä liikuntakasvatuksessa ja ainakin Sunan koulussa järjestetään erilaisia liikuntakerhoja, joiden hinta on kohtuullinen ja laatu vaikuttaa hyvältä. Asuinympäristön suunnittelussa varmistetaan leikkipuistojen riittävä määrä ja virikkeellinen ympäristö.  

Urheilutilat ovat ainakin kohtuullisella tasolla, eikä liikunnan harrastaminen ole seinistä kiinni, vaikka puutteita varmasti on. Espoossa on myös tajuttu, että on järkevä yrittää tavoittaa niitä kohderyhmiä, joiden liikkuminen on vähäistä.  On perustettu erilaisia matalan kynnyksen liikuntakerhoja, joihin voi osallistua helposti ja kokeilla erilaisia lajeja. Suvelan lähiöön on rakennettu hieno parkour

 puisto, joka takuulla tarjoaa

Olisiko kuitenkin kokeiltava jotain uutta? Yhdistettävä nuoriso-, liikunta ja kulttuuritoimen resurssit ja polkaistava jonkinlainen uusi kokeilu käyntiin? Annetaan lapsille tiloja vapaaseen käyttöön, mutta lievällä valvonnalla ja ohjauksella. Päiväkoteihin kiertävä liikunnanohjaaja? Fillarilla kouluun-haastekisa?

Mutta mitä tehdä meille vanhemmille, jotka omalla toiminnallamme vaikutamme lastemme arkiliikunnan määrään?

Ihme vanhempia

Sunnuntain Hesarissa (23.11) oli mielenkiintoinen juttu lasten urheiluharrastuksista. Nimenomaan suorituskeskeisestä lasten urheilusta. Ihmettelen tätä nykymenoa, alle 10-vuotiaat lapset pistetään tasotesteihin ja heillä voi olla KUUSI harjoitusta ja kilpailua viikossa. Ihme touhua. Lapsella voi olla kunnianhimo ja -tahtoa, mutta miksi vanhemmat sallivat pienten lasten äärimmilleen viedyn harrastamisen? Hakevatko vanhemmat epätoivoisesti menestystä lastensa kautta vai mistä tässä on kyse?

Hesarin jutussa yksi vanhemmista totesi: "Olen yhtä motivoitunut kuin Joona. Hän haluaa maailman huipulle jalkapallossa ja valioliiga (HJK:n nuorin edustusjoukkue)kehittää hänet sinne. Joo, joo, kiss my ass. Siinä ei ole mitään pahaa, että lapsi haluaa ammattilaiseksi, mutta vanhemman tulee pistää asioita oikeaan mittakaavaaan. Ammattilaisuudesta ei tulisi vanhempien puhua alle 10-vuotiaille. Olen muuten varma, että yksikään omaa jalkapallotaustaa omaava ei tokaisisi noin.

Harrastaminen on menossa jo liiallisuuksiin. Vauvoja kuskataan ties moneenko kerhoon, virikkeiden takia, ja vanhemmat eivät pysähdy ajattelemaan homman järkevyyttä. On muskaria, taidekerhoa, vauvauintia, äiti-lapsi-jumppaa. Onko ihme, että sama ruljanssi jatkuu lapsen kasvaessa? Lapsista kasvatetaan suorituskeskeisiä, tiukkoihin aikatauluihin tottuneita koneita. Sama meno jatkuu sitten koulussa ja aikanaan työelämässä. Tästä ei hyvää seuraa. Sitten ihmettelemme miksi yhteiskuntamme on niin kova ja suorituskeskeinen.

Minustakin piti tulla NHL-tähti. Niinkuin kaikista muistakin pelikavereistani. En ollut lahjakas, mutta olin sinnikäs ja tunnollinen. Sillä pärjäsi jalkapallossa ihan hyvin, jääkiekossa olin sarjatasooni nähden kohtuu hyvä. En päässyt kummassakaan lajissa pitkälle, mutta toisaalta, en ole tähän päivään mennessä kadottanut molempiin lajeihin liittyvää peli-iloa. Jääkiekko on yhä yhtä mukavaa kuin 80-luvulla Oulunsuun kentällä.