Sunnuntain Hesarissa (23.11) oli mielenkiintoinen juttu lasten urheiluharrastuksista. Nimenomaan suorituskeskeisestä lasten urheilusta. Ihmettelen tätä nykymenoa, alle 10-vuotiaat lapset pistetään tasotesteihin ja heillä voi olla KUUSI harjoitusta ja kilpailua viikossa. Ihme touhua. Lapsella voi olla kunnianhimo ja -tahtoa, mutta miksi vanhemmat sallivat pienten lasten äärimmilleen viedyn harrastamisen? Hakevatko vanhemmat epätoivoisesti menestystä lastensa kautta vai mistä tässä on kyse?
Hesarin jutussa yksi vanhemmista totesi: "Olen yhtä motivoitunut kuin Joona. Hän haluaa maailman huipulle jalkapallossa ja valioliiga (HJK:n nuorin edustusjoukkue)kehittää hänet sinne. Joo, joo, kiss my ass. Siinä ei ole mitään pahaa, että lapsi haluaa ammattilaiseksi, mutta vanhemman tulee pistää asioita oikeaan mittakaavaaan. Ammattilaisuudesta ei tulisi vanhempien puhua alle 10-vuotiaille. Olen muuten varma, että yksikään omaa jalkapallotaustaa omaava ei tokaisisi noin.
Harrastaminen on menossa jo liiallisuuksiin. Vauvoja kuskataan ties moneenko kerhoon, virikkeiden takia, ja vanhemmat eivät pysähdy ajattelemaan homman järkevyyttä. On muskaria, taidekerhoa, vauvauintia, äiti-lapsi-jumppaa. Onko ihme, että sama ruljanssi jatkuu lapsen kasvaessa? Lapsista kasvatetaan suorituskeskeisiä, tiukkoihin aikatauluihin tottuneita koneita. Sama meno jatkuu sitten koulussa ja aikanaan työelämässä. Tästä ei hyvää seuraa. Sitten ihmettelemme miksi yhteiskuntamme on niin kova ja suorituskeskeinen.
Minustakin piti tulla NHL-tähti. Niinkuin kaikista muistakin pelikavereistani. En ollut lahjakas, mutta olin sinnikäs ja tunnollinen. Sillä pärjäsi jalkapallossa ihan hyvin, jääkiekossa olin sarjatasooni nähden kohtuu hyvä. En päässyt kummassakaan lajissa pitkälle, mutta toisaalta, en ole tähän päivään mennessä kadottanut molempiin lajeihin liittyvää peli-iloa. Jääkiekko on yhä yhtä mukavaa kuin 80-luvulla Oulunsuun kentällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti