Kuka, mitä, häh?

sunnuntaina, helmikuuta 12, 2017

Satoja espoolaisia nuoria hukassa, kutsukaa armeija apuun

Ajattele, jos kaikki reilut 150 westendiläistä 16–18-vuotiasta nuorta jättäisi koulun käymisen peruskouluun vuosi vuoden jälkeen.  Yksikään alueen nuorista ei koskaan jatkaisi peruskoulun jälkeisiä opintojaan vaan tekisi jotain muuta.

Espoossa vallitsisi lähes sotatila. Länsiväylä-lehti ällistelisi otsikot punaisena tilannetta, Hesari täyttyisi mielipidekirjoituksista, joissa vanhemmat huutaisivat hätäänsä. Kaupunki pysähtyisi ja espoolainen porvarillinen hätätila julistettaisiin alkaneeksi. Valtuuston kauhistelun jälkeen kaupunginjohtaja kutsuisi kriisiryhmän koolle. Westendin nuoret on pelastettava!

Todellisuus on karumpi. Noin 240 espoolaista nuorta jää vuosittain ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Joka vuosi. Osa heistä päätyy työmarkkinoille ilman koulutusta, mutta suurin osa jää koulu- ja työelämän ulkopuolella etsimään omaa tulevaisuuttaan.  Ja kun sille polulle eksyy, niin valtaväylälle palaaminen on vaikeaa. Emme silti ole julistaneet hätätilaa alkaneeksi.  Nämä nuoret ovat piilossa, asuvat ympäri Espoota ja moni heistä tulee hieman huonompiosaisista perheistä. He eivät näy tai kuulu ja siksi me olemme heistä hiljaa .

Me espoolaiset pidämme nyt ääntä lähinnä koulujen sisäilmaongelmista ja korjattavista rakennuksista, koska ne ovat konkreettisia ongelmia, helpommin ymmärrettävissä kuin se, että miksi osalla nuorista on vaikeuksia pysyä kelkan kyydissä.  Mutta herra paratkoon, puhutaan nyt vaalikeskusteluissa myös koulutuksen ulkopuolella jäävistä nuorista. Minusta on välillä tuntunut, että Espoon opetuslautakunta keskittyy enemmän pohtimaan sitä minkä pituiset räystäät kouluissa pitää olla kuin sitä, että miten koulupudokkaiden määrää vähennetään. Tiedättekö, että loistavien pisa-tulosten unelma Espoossa on nuoria ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa suhteessa enemmän kuin koko maassa keskimäärin?

Ei sillä, ettei Espoon kaupunki yrittäisi. Vuonna 2015 peruskoulun päättäneitä ja yhteishaussa koulutuspaikkaa hakeneita nuoria oli Espoossa 2 380, joista lukiokoulutukseen sijoittui 67 % ja ammatilliseen koulutukseen 30 %. Kaikille ilman koulutuspaikkaa jääneille Espoon kaupunki tarjosi mahdollisuuden osallistua joko perusopetuksen lisäopetukseen (72 oppilasta) tai maahanmuuttajien lukio-opetukseen valmistavaan ryhmään (12 oppilasta). Lisäksi Omniassa järjestettiin ammatilliseen peruskoulutuksen valmentavaa koulutusta 100 nuorelle. Meillä on etsivää nuorisotyötä, nuorten työpajoja, Vamos Espoo ja Ohjaamo Espoo, jotka kaikki tarjoavat henkilökohtaista apua paikkaansa etsiville nuorille. Ne tavoittavat vuosittain satoja, jopa tuhansia nuoria.  Ne tekevät arvokasta työtä, mutta ongelma ei ole ratkennut, se on vain hieman pienentynyt. Laastarilla ei voi korjata isoa yhteiskunnallista ongelmaa.

Sellaiseen guruun en ole vielä törmännyt, joka osaisi kertoa kaiken kattavan ratkaisun. En osaa minäkään. Itse kohdistaisin toimia erityisesti kahteen asiaan.

Maahanmuuttajataustaisten lasten Suomen kielen taitoa on pyrittävä kaikin voimin parantamaan. Liian monelle juuri suomen kielen taidon huono taso vaikeuttaa koulunkäyntiä koko peruskoulun ajan ja lopulta estää jatkokoulutusmahdollisuudet. Fakta on, että vieraskielistaustaisten lasten ja nuorten osuus Espoossa kasvaa tulevaisuudessa. Meidän pitäisi selkeästi lisätä suomen kielen erityisopetusta jo päivähoidosta alkaen. Hyvän suomen kielen taidon oppiminen tulee olla tärkeämpi tavoite kuin nyt.

Toinen ratkaisuehdotukseni liittyy koulujen erityisopetukseen. Vajaat kahdeksan prosenttia espoolaisista lapsista on erityisopetuksen piirissä. Näissä lapsissa olevaa potentiaalia pitää tukea enemmän.  Konkreettisesti se tarkoittaisi erityisopettajien ja koulunkäyntiavustajien määrän lisäämistä erityisopetuksessa.

Ehdotukseni eivät ole ilmaisia, mutta niillä on vaikutusta. Askel askeleelta pystyisimme vähentämään ilman jatkokoulutusta jäävien espoolaisnuorien määrää – takuuvarmasti.

Ei kommentteja: