Vanhusten omaisuus lihoiksi?

Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksessa 22.11.2012 päätettiin jatkaa palvelusetelikokeilua (olen kirjoittanut siitä jo monta kertaa, osa I ja II ja III).  Vastustin kokeilun jatkoa, mutta lautakunta päätti kuitenkin jatkaa kokoilua ensi vuoden loppuun äänin 9-2. Turpaan tuli siis reilusti.  Vastustin kokeilun jatkamista sillä perusteella, että palvelusetelin käyttö on ihan marginaalista (noin 40 myönnettyä seteliä, kun kaikkiaan ympyrävuorokautisessa hoiva-asumisessa on noin 1200 vanhusta Espoossa). En myöskään halua vahvistaa koko ajan sitä kehitystä, että lisäämme varakkaimpien valinnanmahdollisuuksia. Se ei minusta pitäisi olla sosiaali- ja terveyspolitiikan suunta myöskään kuntatasolla.

Ympärivuorokautinen hoiva-asuminen on kallista, kuukausihinnan alkaessa reilusta kolmesta tuhannesta eurosta. Kun vanhus saa paikan hoivapaikkaan, kunta ottaa kovat maksut vanhukselta asiakasmaksujen avulla.  Espoossa asiakkaan nettotuloista otetaan 85 prosenttia, asiakkaalle pitää jäädä vähintään reilut 230 euroa kuukaudessa.  Kotipalvelun maksut eivät ole aivan yhtä suuret, mutta nekin lohkaisevat suuren osan asiakkaan tuloista.

Vanhusten omaisuus on kuitenkin maksujen ulkopuolella.  Periaatteessa 15 miljoonan euron sijoitusyhtiön osakekannan omistava ja takuueläkettä saava vanhus ja 1400 euron työeläkettä saava muuten varaton vanhus ovat samassa asemassa hoivapaikan saadessaan. Tuloista otetaan 85 % ja muu omaisuus jää rauhaan.

Tämä perustunee perustuslain 15 §:n omaisuuden suojaan, jonka mukaan jokaisen omaisuus on turvattu muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.  Kaikki muutkin kuntien tulosidonnaiset asiakasmaksut lasketaan tulojen mukaan, omaisuus unohtaen.

Mutta pitäisikö vanhusten omaisuus yksinkertaisesti laittaa lihoiksi ja jättää perilliset nuolemaan näppejään, vanhuksen saadessa ympärivuorokautisen hoivapaikan?  En tiedä, mutta siitä olen varma että lähivuosikymmeninä tästä tullaan vielä käymään kipakkaa keskustelua.