Kuka estää syrjäytymisen- yksilö vai yhteiskunta?

Olin torstai-iltana Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan ja sivistystoimen iltakoulussa, jonka otsikkona oli ”Lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukeminen ja aktiivisen osallisuuden vahvistaminen”.  Aihe liittyy nuorten syrjäytymiseen, joka koskettaa jokaista Suomen kuntaa. Espoossa jää noin 3000 nuorta peruskoulun jälkeen koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle. Noin 12 prosenttia ikäryhmästä.

Inhoan termiä syrjäytynyt, koska se luokittelee jokaisen tähän ryhmään kuuluvan nuoren kadonneeksi sieluksi, vaikka taustalla on erilaisia yksilöitä, erilaisin syin. Espoossa riskiryhmään kuuluvat esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoitetut ja huostaan otetut lapset (noin 700 vuosittain), asunnottomat nuoret (noin 120 Espoossa), mielenterveyteen sairaalahoitoa saaneet nuoret (136 nuorta vuonna 2010) ja vanhemmuudenpuutetta (24-27 %:a koulutusasteesta riippuen vuonna 2010) kokeneet.  Näihin ryhmiin kuuluvilla nuorilla on muita nuoria suurempi riski tippua keskiarvonuorten kelkasta opiskelu- ja työelämävalintojen suhteen.

Kelkasta tippuminen on vaiheittaista. Taka-askeleet seuraavat toisiaan ja lopulta ollaan pohjalla. Kelkasta tippuminen tapahtuu usein sukupolvesta toiseen siirtyvänä kehityksenä, monella koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevalla vanhemmat ovat työttömiä tai yhteiskunnasta esimerkiksi alkoholin ja mielenterveysongelmien takia syrjäytyneitä.

Presidentti Sauli Niinistön kampanja syrjäytymistä kohtaan (http://www.tavallisia.fi/) on saanut aikaan naureskelua erityisesti vasemmistopiireissä sosiaalisessa mediassa. Ministeri Arhinmäki tyrmäsi kampanjan omassa blogissaan . Vasemmistoliiton ajattelun voi ehkä tiivistää tähän Arhinmäen lauseeseen: ”Hyvinvointivaltion vastuuta kansalaisistaan ei voi ulkoistaa, vaikka nämä kansalaiset eivät vielä äänestysiässä olisikaan.”

Vasemmiston ja oikeiston erot kiteytyvät siihen, että vasemmisto korostaa julkisen vallan velvollisuutta turvata, edistää ja tukea yksilöiden valintoja, tässä tapauksessa nuorten. Oikeisto kärjistäen korostaa yksilöiden oman valinnan merkitystä, haluten lisätä ihmisten omaa vastuuta, mutta myös samalla läheisten ja kansalaisten yleistä vastuuta toisistaan. Tämä klassinen ero näkyy aika tavalla suhtautumisessa presidentin kampanjaan.

Nuorten syrjäytymiskeskustelu tarjoaa siis ainekset perustavanlaatuiselle sosiaalipoliittiselle keskustelulle. Olen itsekin hämmennyksen vallassa. Se palveluiden verkko, jota Espoon kaupunki tarjoaa lapsille ja nuorille, on laaja. On suomenkielisen opetuksen, suomenkielisen varhaiskasvatuksen, kaupunkikulttuurin, liikuntapalveluiden, nuorisopalveluiden ja vapaa sivistyön palveluita sekä erikseen sosiaali- ja terveystoimen palvelut.  Kokonaisuuden hallinnassa on puutteita ja siinä, ettei nuoria ja perheitä osataan lähestyä oikein.  Asunnottomat mielenterveys- ja päihdeongelmaiset eivät oikein kiinnity palveluihin tai heille ei ole riittävästi palveluita.  Muita puutteita on varmasti.

Mutta silti, mikä on yksilön vastuu? Mikä on vanhempien tai muiden läheisten vastuu ja velvollisuus? Viranomaistoiminnalla on erittäin vaikea puuttua asioihin, jos nuori ei ole itse aktiivinen. Silloin nuoren lähimmäisten on otettava vastuuta enemmän.  Vastuuta kanssaihmisistä ei voi ulkoistaa viranomaisille.  

Miksi nuori ei ole sitten aktiivinen? Kouluko lannistaa, perhe, kokemukset, ympäristö, yleinen ilmapiiri? Vaikeita kysymyksiä.