Paska, paskempi, Espoon keskus?

Media rakastaa kärjistyksiä ja nyt meidän  Espoon keskuksemme sai taas osansa siitä. Länsiväylä-lehti nappasi muutama lauseen HSL:n julkisen liikenteen vaihtopaikkojen kehittämisohjelman 5. osatehtävän (sic) raportista ja teki hyvän skuupin (sitä seurasi toimittajan ihan hyvä kommentti).  Projektin konsultit taisivat olla sangen järkyttyneitä, kun kirjasivat raporttiin havainnointejaan Espoon aseman miellyttävyydestä jopa lennokkaalla tavalla:

”Aivan hirveä paikka. Arvioitsijalta pyydettiin rahaa, tupakkaa, huumeita ja näytettiin takapuolta”

Melkein jo naurattaa pelkkä ajatus takapuolen näyttämisestä.

Kyse on tietenkin myrskystä vesilasissa, sillä me Espoon keskuksessa asuvat pidämme asuinalueestamme. Tämän lähemmäksi et Helsingin Kalliota Espoossa pääse. Täällä asuu monenlaisia ihmisiä, varakkaista köyhiin, valkoisista mustiin. Täällä ei tarvitse esittää mitään vaan saa olla ihan sellainen kuin itse haluaa.  Minä ajan takki hulmuten pyörällä ympäri Espoon keskusta läpi vuoden, eikä kukaan katso pitkään perään (varmaan mielessään toki pohtivat kaverin fiksuutta).

Ainoa asia mitä täällä ei ole on merenranta. Mutta meillä on Espoon parhaat yhteydet, rautatiestä Kehä III:seen ja Turunväylään.  Täältä pääset siis nopeasti myös pois halutessasi.  Meillä on hieno tuomiokirkko, tyhjänä seisova kaupungintalo ja Espoon toiseksi suosituin lukio. Kaupunginjohtajankin asuu täällä (kartanossa parin kilometrin päässä asemalta tosin). Mitä muuta espoolainen tarvitsee?

Tietenkään ei mitään.

Palaan kuitenkin asiallisen-Antin linjalle. Ongelmiakin löytyy. Alueemme on pienituloisinta aluetta Espoossa ja meillä on paljon sosiaalisia ongelmia. Päihdeongelmia, köyhyyttä ja työttömyyttä. Elämän harmaata kirjoa. Espoon aseman seudulla näkee turhan paljon päänsä aineilla sekoittaneita ihmisiä, viime vuosien aikana omasta mielestäni entistä nuorempia ihmisiä. Ajelehtijoita.  Tähän koulupudokkaisuus, josta kirjoitin viime bloggauksessani, johtaa pahimmillaan.

Olen asunut alueella yhteensä 12 vuotta. Minua ei pelota mikään, mutta monelle muulle Espoon aseman seutu tuntuu pelottavalta paikalta. Varsinkin iltaisin, kun ihmisiä on liikkeellä vähän, sekaisin olevat ihmiset voivat tuntua pelottavilta.  Myös aseman seudun ajoittainen likaisuus tuo ikävän roson viihtyisyyden tunteeseen.

Viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana Espoon keskus on kehittynyt paljon- parempaan suuntaan. Mutta kehittämistyötä pitää jatkaa. Asuntoja pitää saada lisää aseman läheisyyteen, koska se tuo ihmisiä ja elämää alueelle. Radan pohjoispuoliseen osaa pitää saada kaavoitettua asuntoja, jotta myös tämä puoli kehittyy eteläpuolen mukaisesti.

Olen monesti unelmoinut kunnon kaupunkitapahtumasta Espoon keskuksessa. Isosta tapahtumasta, josta saisi olla ylpeä ja jota voisi muistella jälkeenpäin. Sellaista me tarvitsemme. Kaupunkikulttuuria.

Nopealla aikataululla meidän pitäisi lisätä aseman seudun turvallisuutta. Itse yritän liikunta- ja nuorisolautakunnan puheenjohtajana edistää sitä, että saisimme enemmän jalkautuvaa nuorisotyöntekijöitä Espoon aseman seudulle. Tätä toimintaa yritetään lisätä koko ajan.

Espoon keskus ei ole paska paikka, vaan hyvä paikka meille espoolaisille. Ollaan ylpeitä asuinalueestamme ja jatketaan sen kehittämistä. 

Satoja espoolaisia nuoria hukassa, kutsukaa armeija apuun

Ajattele, jos kaikki reilut 150 westendiläistä 16–18-vuotiasta nuorta jättäisi koulun käymisen peruskouluun vuosi vuoden jälkeen.  Yksikään alueen nuorista ei koskaan jatkaisi peruskoulun jälkeisiä opintojaan vaan tekisi jotain muuta.

Espoossa vallitsisi lähes sotatila. Länsiväylä-lehti ällistelisi otsikot punaisena tilannetta, Hesari täyttyisi mielipidekirjoituksista, joissa vanhemmat huutaisivat hätäänsä. Kaupunki pysähtyisi ja espoolainen porvarillinen hätätila julistettaisiin alkaneeksi. Valtuuston kauhistelun jälkeen kaupunginjohtaja kutsuisi kriisiryhmän koolle. Westendin nuoret on pelastettava!

Todellisuus on karumpi. Noin 240 espoolaista nuorta jää vuosittain ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Joka vuosi. Osa heistä päätyy työmarkkinoille ilman koulutusta, mutta suurin osa jää koulu- ja työelämän ulkopuolella etsimään omaa tulevaisuuttaan.  Ja kun sille polulle eksyy, niin valtaväylälle palaaminen on vaikeaa. Emme silti ole julistaneet hätätilaa alkaneeksi.  Nämä nuoret ovat piilossa, asuvat ympäri Espoota ja moni heistä tulee hieman huonompiosaisista perheistä. He eivät näy tai kuulu ja siksi me olemme heistä hiljaa .

Me espoolaiset pidämme nyt ääntä lähinnä koulujen sisäilmaongelmista ja korjattavista rakennuksista, koska ne ovat konkreettisia ongelmia, helpommin ymmärrettävissä kuin se, että miksi osalla nuorista on vaikeuksia pysyä kelkan kyydissä.  Mutta herra paratkoon, puhutaan nyt vaalikeskusteluissa myös koulutuksen ulkopuolella jäävistä nuorista. Minusta on välillä tuntunut, että Espoon opetuslautakunta keskittyy enemmän pohtimaan sitä minkä pituiset räystäät kouluissa pitää olla kuin sitä, että miten koulupudokkaiden määrää vähennetään. Tiedättekö, että loistavien pisa-tulosten unelma Espoossa on nuoria ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa suhteessa enemmän kuin koko maassa keskimäärin?

Ei sillä, ettei Espoon kaupunki yrittäisi. Vuonna 2015 peruskoulun päättäneitä ja yhteishaussa koulutuspaikkaa hakeneita nuoria oli Espoossa 2 380, joista lukiokoulutukseen sijoittui 67 % ja ammatilliseen koulutukseen 30 %. Kaikille ilman koulutuspaikkaa jääneille Espoon kaupunki tarjosi mahdollisuuden osallistua joko perusopetuksen lisäopetukseen (72 oppilasta) tai maahanmuuttajien lukio-opetukseen valmistavaan ryhmään (12 oppilasta). Lisäksi Omniassa järjestettiin ammatilliseen peruskoulutuksen valmentavaa koulutusta 100 nuorelle. Meillä on etsivää nuorisotyötä, nuorten työpajoja, Vamos Espoo ja Ohjaamo Espoo, jotka kaikki tarjoavat henkilökohtaista apua paikkaansa etsiville nuorille. Ne tavoittavat vuosittain satoja, jopa tuhansia nuoria.  Ne tekevät arvokasta työtä, mutta ongelma ei ole ratkennut, se on vain hieman pienentynyt. Laastarilla ei voi korjata isoa yhteiskunnallista ongelmaa.

Sellaiseen guruun en ole vielä törmännyt, joka osaisi kertoa kaiken kattavan ratkaisun. En osaa minäkään. Itse kohdistaisin toimia erityisesti kahteen asiaan.

Maahanmuuttajataustaisten lasten Suomen kielen taitoa on pyrittävä kaikin voimin parantamaan. Liian monelle juuri suomen kielen taidon huono taso vaikeuttaa koulunkäyntiä koko peruskoulun ajan ja lopulta estää jatkokoulutusmahdollisuudet. Fakta on, että vieraskielistaustaisten lasten ja nuorten osuus Espoossa kasvaa tulevaisuudessa. Meidän pitäisi selkeästi lisätä suomen kielen erityisopetusta jo päivähoidosta alkaen. Hyvän suomen kielen taidon oppiminen tulee olla tärkeämpi tavoite kuin nyt.

Toinen ratkaisuehdotukseni liittyy koulujen erityisopetukseen. Vajaat kahdeksan prosenttia espoolaisista lapsista on erityisopetuksen piirissä. Näissä lapsissa olevaa potentiaalia pitää tukea enemmän.  Konkreettisesti se tarkoittaisi erityisopettajien ja koulunkäyntiavustajien määrän lisäämistä erityisopetuksessa.

Ehdotukseni eivät ole ilmaisia, mutta niillä on vaikutusta. Askel askeleelta pystyisimme vähentämään ilman jatkokoulutusta jäävien espoolaisnuorien määrää – takuuvarmasti.