tiistaina, huhtikuuta 26, 2011

Espoon terveysasemat pelastetaan vain yhteistyöllä

Lähetin alla olevan tekstin Länsiväylä-lehteen. En tiedä julkaisevatko. Olen erittäin huolestunut Espoon terveysasemien tilanteesta ja siitä, että poliittiset päättäjät eivät kykene yhteistuumin ratkaisemaan ongelmia. Olen aina yhteistyön kannattaja, uskon että yhteistyöllä vaikeatkin asiat voidaan ratkaista.  Niin myös Espoon terveysasemien ongelmat. Tästä lähtee:


Terveysasemien tilanne on vakava. Pula osaavasta henkilökunnasta, erityisesti lääkäreistä, on johtanut siihen, että osassa terveysasemista ihmisille ei pystytä antamaan lääkäriaikoja. Lääkäripulan takia esimerkiksi Viherlaakson terveysaseman toimintaa on jouduttu supistamaan. Käytännössä Espoo ei toteuta sille lain mukaan kuuluvia tehtävää eli tarjoa asukkaille riittäviä terveyspalveluita. Palvelun tasossa ei yleensä ole ongelmaa, vaan siinä että palvelua ei tahdo saada.

Espoon terveyspalvelut ovat joutuneet negatiiviseen syöksykierteeseen, jonka lopputuloksena on julkisten terveyspalveluiden täydellinen romahtaminen, ellei kierrettä saada oikaistua. Nyt on viimeinen hetki saada terveysasemat toimiviksi ennen kuin väestön ikääntyminen alkaa toden teolla vaikuttaa Espoossa, ja pula osaavasta henkilökunnasta lisääntyy. Vaarana on, että kuntalaiset menettävät luottamuksensa terveysasemien toimintaan. Kun luottamus menee, sen palauttaminen on erittäin hankalaa.

Aivan ensimmäiseksi meidän on saatava Espoon kaupungin työnantajakuva paremmaksi, jotta työ Espoon terveysasemilla houkuttelee niin lääkäreitä kuin hoitajakin. Työtä yritetään kehittää jatkuvasti mielekkäämmäksi, mutta uudistuksia on mietittävä rohkeammin. Palkkatasoa on nostettava, jos se houkuttelee ammattilaisia terveysasematyöhön.! Henkilökunnan keskuuteen on saatava lisää tulevaisuudenuskoa, jotta he jaksavat vaativassa työssään nykyistä paremmin. Resurssikysymyksiä on tarkasteltava kriittisesti, onko nykyisillä resursseilla edes mahdollista saavuttaa inhimillistä palveluntasoa?

On käsittämätöntä, että vaikka kaikki Espoon valtuustoryhmät haluavat saada terveysasemapalvelut kuntoon, ne eivät tee yhdessä mitään konkreettista sen suhteen. Espoossa on vihdoin ymmärrettävä, että terveysasemat saadaan toimimaan vain virkamiesten ja poliittisten päättäjien yhteistyöllä. Ongelmavyyhtiä ei ratkaise kukaan virkamies tai poliitikko yksin. Tarvitaan selkeä viesti henkilöstölle ja kuntalaisille, että tilanne on vakava, mutta terveysasemapalvelut tullaan pistämään yhteistoimin kuntoon. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Nyt tarvitaan poliittista johtajuutta!

Antti Aarnio
Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen (sd)

torstaina, huhtikuuta 14, 2011

Kurjuutta jakamaan

Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnassa oleminen tuo eteen vaikeita asioita. Lautakuntatyössä ovat ilonaiheet vähissä, kun usein päätökset koskevat supistamisia, keskittämisiä ja määrärahojen riittävyyttä. Niukkuutta tuntuu olevan aina, oli kyse sitten henkilökunnan määrästä tai kuntalaisten palvelutasosta. Budjettimäärärahat ovat niukat, eikä niiden kasvattaminen ole helppoa. Ja kaiken lisäksi tekemämme päätökset eivät ole matematiikkaa, lopputulosta ei voi laskea. Epäonnistumisten riski on suuri.

Torstain 14.4 kokouksessa ollaan taas tärkeiden asioiden edessä. Sosiaali- ja potilasasiamiehen ja varsinkaan vammaisasiamiehen vuoden 2010 toimintakertomukset eivät ole mitään hoosianna-tason ylistyskertomuksia kaupungin toiminnasta. Ongelmat liittyvät tiivistetysti siihen, että sosiaalityöntekijöitä puuttuu kaupungin palveluksesta sen verran, että vammaisille ei ehditä tehdä lain mukaista palvelusuunnitelmaa, eivätkä köyhät saa heille kuuluvaa toimeentulotukipäätöstä. Tyhmemmänkin päättäjän luulisi tajuavan, että sosiaalityöntekijöitä olisi saatava kaupunkiin lisää. Siitä päästäänkin siihen ongelmaan, ettei heitä ole tarjolla niin kovin paljoa auki oleviin tehtäviin. Suo siellä, vetelä täällä. Koska olen aina arvostanut politiikkoja, jotka esittävät ratkaisuvaihtoehtoja ongelmiin, esitän ratkaisuvaihtoehdon: virkoja on saatava lisään. Olipa helppoa!

Tähän väliin täytyy todeta (ennen vakavia asioita), että yksi tuttuni oli keskustellut vaaleista ja demariehdokkaista erään toisen henkilön kanssa. Tämä toinen henkilö oli sanonut, että hän ei voi äänestää ketään espoolaista demariehdokasta, mutta Antti Aarniota hän voisi äänestää. Kiitos vain, seuraavissa vaaleissa tavataan! Näillä äänimäärillä voi vielä päätellä mistä äänet tulevat.

Itsekehun jälkeen takaisin kuntalaisten asioihin. Torstain kokouksessa käsittelemme myös Espoota koskevan toimintaympäristön muutoksia ja niiden vaikutuksia talousarviokehykseen. Itse kiinnitin asiaa koskevaa materiaalia lukiessani siihen, että Espoon pitäisi panostaa enemmän kaupungin sisäisten erojen tasoittamiseen. Meillä Espoossa monet asiat keskittyvät muutamalle alueelle. Maahanmuuttajat Espoon keskukseen ja Leppävaaraan, sairastavuus Pohjois- ja Keski-Espooseen, ilman peruskoulutusta olevat Espoon keskukseen ja Espoonlahteen ja pisteeksi iin päälle: työttömyys Espoon keskukseen.

Tähän kehityksen murtamiseen pitäisi puutua voimakkaammin. Se edellyttäisi panostamista varsinkin ”huonojen” alueiden kouluihin, jotta kaikilla olisi tasavertaisemmat mahdollisuudet ponnistaa elämässä eteenpäin. Tähän aiheeseen palaan myöhemmin, sillä nyt on aika siirtyä tunteita herättävään kohtaan esityslistalla.

Kilon päiväkodissa on järjestetty ensin kokeiluna ja sittemmin vakiintuneena toimintana yhteisöllistä kuntoutusta yhdeksälle vammaiselle lapselle. Päiväkodin henkilökuntaan on kuulunut kaupungin palkkaamat fysio-, puhekuntoutusta varten. Espoon kaupunki on tähän saakka järjestänyt Kilon päiväkotiin sijoitettujen vammaisten lasten kuntoutuksen, vaikka valtaosa lasten kuntoutuksesta olisi kuulunut Kelan järjestämisvastuulle sovitun työnjaon mukaisesti.

Nyt kaupunki on päättänyt, että tuohon Kilon päiväkodin erityisryhmään sijoitettujen lasten terapiapalvelut järjestetään Kelan toimesta ja kaupungin vastuulle kuuluvien lasten terapiat kaupungin toimesta. Helsingin Sanomissa on ollut viikon kuluessa kaksi juttua aiheesta ja vanhemmat ovat olleet aktiivisesti yhteydessä päättäjiin. Kun itse luin Hesarin ensimmäisen jutun, totesin vaimolleni, että eihän kukaan sydämen omaava ihminen voi lopettaa vammaisten lasten erityispalvelua luettuaan sen jutun.

Kyse on siis tiivistetysti siitä, että siirretäänkö nyt kaupungin toimesta järjestettävä terapiapalvelu sille taholle jolle se valtakunnallisen linjauksen mukaisesti kuuluu. Eli Kelalle.

Asiaa voi tarkastella monilta näkökulmilta. Virkamiehet katsovat aivan perustellusti, että kaikkien espoolaistan pitää olla samassa asemassa, ja vastuu on siirrettävä sille jolle se valtakunnallisten ohjeiden mukaan kuuluu eli Kelalle. Jos Espoon kaikkien 200 vaikeavammaisen lapsen terapiat järjestettäisiin samoin kuten Kilossa, tarvitsisimme Espooseen 60 terapeuttia toteuttamaan terapioita. Se ei liene mahdollista ainakaan nopealla aikavälillä.

Vammaisen lapsen (ja hänen vanhempansa) näkökulmasta tilanne on tietenkin erilainen. Siirtyminen Kelan terapiapalveluiden piiriin on heidän näkökulmastaan heikennys. Lisäksi terapeuttien muutokset eivät liene vaikeavammaisten kohdalla hyvä asia. Miksi heidän pitää luopua jostain?

Minä olen aina pitänyt tasa-arvoisuuden periaatetta erittäin tärkeänä. Palveluiden kohdalla se on minusta yksi tärkeimmistä periaatteista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa eletään aina niukkuutta ja niitä pitää jakaa ohjeiden perusteella, jotka kohtelevat asukkaita samalla tavalla. Niin rikasta kuin köyhää. Tai vammaista lasta Kilossa ja Espoonlahdessa.

Mutta tässä Kilon tapauksessa taidan kuitenkin luottaa enemmän sydämen ääneen.

perjantaina, huhtikuuta 08, 2011

Mistä on eduskuntavaalit 2011 tehty?

Nämä vaalit on tehty äänestäjille vieraista asioista. Katsoin torstaina YLE:n vaalitenttiä, jossa haastateltavina olivat Vihreät sekä Perussuomalaiset. Keskustelua käytiin pääasiassa Portugalin päätöksestä pyytää rahoitustukea väliaikaiselta EU:n vakausrahastolta. Mietin ohjelmaa katsoessani, että jaksavatko kansalaiset todella seurata vaalikeskustelua, jossa aihepiiri on todella kaukana ihmisten arjesta.

Työnantajani toimihenkilökeskusjärjestö STTK teetti syksyllä 2010 tutkimuksen suomalaisten suhtautumista yhteiskunnallisiin tavoitteisiin ja keinoihin turvata julkisen sektorin talous ja palvelut. Laajalla kysymyspatterilla selvitettiin eri keinojen tehokkuutta ja hyväksyttävyyttä kansalaisten mielissä.

Tulokset ovat samanlaisia kuten monissa muissakin tutkimuksissa. Kansalaisten mielestä monista sinällään tärkeistä yhteiskunnallisista tavoitteista tärkeimmäksi nousi työttömyyden vähentäminen. Kolme neljästä (76 %) suomalaisesta valitsi tämän viiden tärkeimmän tavoitteen joukkoon. Kaikki muut asiat jäävät tuntuvasti tämän jälkeen. Listalla kakkoseksi kohosi valtion talouden tasapainottaminen ja velan vähentäminen. Muut keskeisimmät tavoitteet ovat kansalaisten mielestä hintojen nousun hillintä sekä kuntien talouden ja palveluiden turvaaminen sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittäminen. Onko työttömyyden vähentämisestä keskustelu median vetämässä vaalikeskustelussa ollenkaan?

Itse toivoin iltarukouksissani ennen vaaleja, että näissä vaaleissa puolueet löisivät korttinsa pöytään ja kertoisivat erityisesti miten kansalaisille turvataan heidän lakisääteiset palvelunsa 2010-luvulla. Millaisia uudistuksia tarvitaan?

Yhteyteni yläkertaan on ilmeisesti katkennut, sillä keskustelu toivomastani aiheesta on puuttunut täysin. Saman on huomannut Tehyn puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola, jonka mielestä vaalikeskustelussa pitäisi keskustella enemmän sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä tulevaisuudessa. Hän toteaa tiedotteessaan, että ”Äänestäjät ovat kautta aikojen kokeneet tärkeiksi sosiaali- ja terveyspalvelut ja niiden toimivuuden. Esimerkiksi vanhusten hoito on aihe, jota tällä hetkellä pidetään hyvin tärkeänä.” Eipä näy vaalikeskustelussa.

Ennen vaaleja ennustettiin, että näissä vaaleissa maahanmuutto on keskeinen puheenaine. Näin ei ole käynyt, vaan maahanmuutolle varatun paikan on ottanut EU:n vakausrahastot ja Suomen suhtautuminen niihin liittyviin velvoitteisiin. Ilmeisesti kansaan uppoaa vain yksi asia kerrallaan. Olen pettynyt.

perjantaina, huhtikuuta 01, 2011

Vedä punainen viiva

Näissä vaaleissa on kysymys suomalaisen hyvinvointivaltion pelastamisesta. Näin totesi SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungner Uudenmaan ehdokkaiden maikkarin tv-tentissä, kun häneltä kysyttiin seuraavan vaalikauden tärkeintä asiaa.


Olen samaa mieltä. Ensi vaalikauden loppupuolella väestön ikääntyminen alkaa toden teolla tuntumaan, kun yli 65-vuotiaiden väestönosuus kääntyy todelliseen nousuun. Samaan aikaan julkinen talous, erityisesti valtiontalous, pitää pystyä kääntämään pois jatkuvan velanoton tieltä. Eläketurvajärjestelmän kestävyys on ratkaistava päättämällä eläkemaksujen tasosta niin työnantajille kuin palkansaajillekin. Pisteeksi iin päälle, työurien pidentämisessä on löydettävä ne yhteiset toimet, joihin kaikki osapuolet voivat sitoutua, jotta myös pienille ikäluokille voidaan turvata edes säällinen eläketaso.

Haasteet ovat valtavat. Eivätkä lopu tähän. Ensi hallituskaudella sosiaali- ja terveyspalvelut pitää uudistaa niin, että jo nyt osittain surkeasti toimivat palvelut pystytään turvaamaan entistä haastavammassa tilanteessa. Ongelmissa ovat erityisesti terveysasemapalvelut, joiden toimimattomuudesta kärsivät erityisesti kaikkein köyhimmät ja sairaimmat. Ja niiden uudistaminen ei onnistu hokkuspokkustoimilla, vaan vaatii määrätietoisia ja osittain vaikeitakin päätöksiä. Jos mitään ei tehdä, matkaamme yhä kiihtyvällä vauhdilla kohti järjestelmää, jossa saadakseen terveyspalveluita on hankittava oma vakuutus yksityisiltä markkinoilta. Kansalaisen näkökulmasta onkin ollut kummallista, että kun vaaleihin on enää kolme viikkoa, keskustelua sosiaali- ja terveyspalveluiden tulevaisuudesta on käyty tuskin ollenkaan. Olen välillä tuskaillut, miksi tämä minusta niin itsestään selvä ja välttämätön uudistus, ei tunnu nousevan esille. Kyse on kuitenkin yhdestä meidän hyvinvointivaltiomme peruspilarista.

Yksi yhteiskuntamme synkistä puolista on köyhyyden ja syrjäytymisen kasvu. Leipäjonot ovat arkipäivää kaikissa suurimmissa kaupungeissamme. Omalla alueellani Espoon keskuksessa ruoka-avun jono on jakopäivänä sadan metrin mittainen. Toimeentulotuesta on tullut pysyvä toimeentulon lähde yhä useammalle. Suunnan pitäisi olla aivan toinen. Vähimmäisturvaa on nostettava, jotta pystyisimme edes pysäyttämään köyhyyden kasvun. Köyhyysongelmaa se ei ratkaise, sitä ei rahalla ratkaista, mutta meidän on tunnustettava, että säällinen elämä edellyttää perusturvan nostamista. Suomi on yhä pienten tuloerojen ja köyhyyden maa, mutta mikään ei poista sitä tosiasiaa, että elämme maassa jossa köyhyys ja eriarvoisuus ovat kasvaneet muita maita nopeammin. Tämä kehitys on pysäytettävä.

Kaikki perustuu vakaalle taloudenpidolle ja sille, että veropohja on riittävän suuri. Minusta verokeskustelun olennainen osa on se se miten pystymme keräämään riittävän verokertymän. Tämän takia veropohjan on oltava riittävän laaja. Mutta samalla ei saa unohtaa oikeudenmukaisuutta, joka on jäänyt viime vuosien veropäätöksissä sivuun.

En ole poliittisessa uskossani niin vahva, että voisin kirkassilmäisesti todeta demareiden ratkaisevan kaikki edellä mainitut haasteet ja ongelmat. Enkä ole tyytyväinen kaikkiin demareiden linjauksiin. Mutta SDP on kuitenkin vasemmistopuolue, jonka perusarvoissa on oikeudenmukaisuuden ja heikoista huolehtimisen edistäminen. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Virheitä on vuosien varrella tehty, mutta uskon että niistä on otettu oppia. Vedä siis punainen viiva äänestyslappuun huhtikuun kolmantena sunnuntaina.