tiistaina, lokakuuta 19, 2010

Isä ja keskenmeno

Miksi kirjoitan tästä? Käyn asiaa läpi kirjoittamalla. Tämä on kuin terapiaa. Keskenmenoista ei ole helppo keskustella varsinkaan miesten kanssa. Niitä voi olla vaikea toisen ymmärtää, eikä itselläkään ole helppo aloittaa keskustelua keskenmenoista aiheutuneista tunteista. Hiljaisuus on kiusallista. Jossain määrin meidän miesten oletetaan yhä kestävän kaiken kuin mies. Turhaa valittamatta kohti uusia haasteita. Minunkin periaatteeni on ollut, ettei turhia valiteta.

En ole ainoa, jota keskenmenot ovat kohdanneet. Vastaavanlaisia kokemuksia omanneita on paljon. Siksi kirjoitan avoimesti tilanteestani. Ehkä joku löytää kirjoitukseni, saa siitä lohtua tai innostuu kertomaan kokemuksistaan. Turha näistä kokemuksista on vaieta. Ja toisaalta mitä häpeämistä minulla on? En ole voinut tälle tilanteelle mitään, enkä häpeä sitä että vastoinkäymiset koskettavat. Miksi en uskaltaisi kertoa tuntemuksistani?

Olemme vaimoni kanssa kokeneet neljä keskenmenoa viimeisen kahden vuoden aikana. Ensimmäisellä kerralla raskaus keskeytyi alkuvaiheessa. Kahden onnistuneen raskauden jälkeen se ei silloin tuntunut kummalliselta, tuntui siltä, että nyt vain nakki napsahti kohdallamme. Totta kai se harmitti, mutta pääsin asiasta melko nopeasti ohi.

Kun vaimo seuraavan kerran tuli raskaaksi, tunnetila oli varovainen. Ensimmäinen keskenmeno oli jättänyt jälkensä. Kaikki näytti menevän hyvin, mutta sitten jouduimme ikävän tosiasian eteen, kyseessä oli tuulimunaraskaus. Dramaattisten vaiheiden jälkeen löysimme itsemme naistentautien päivystyksestä ja sitä kautta sairaalan osastolta.

Tämän tapauksen jälkeen olotila oli surkeampi. Pettymyksen tunne oli voimakas. Vaimoni fyysinen toipuminen vei jonkin verran aikaa, joten arjen pyöritys vei nopeasti ohi tilanteen. Epävarmuus siitä, että tuleekohan tästä mitään, kasvoi.

Kolmannella kerralla raskaus eteni hyvin. Jännitimme ensimmäistä ultraäänikuvausta kovasti, mutta kaikki oli kuvauksen perusteella hyvin. Näytti siltä, että tällä kertaa raskaus onnistuisi. Kunnes tuli ikävä uutinen, lääkärintarkastuksessa sikiön ääniä ei saatu kuuluviin. Matka työpaikalta sairaalan on yksi murheellisempia muistojani. Jo tutuksi tulleessa päivystyksessä varmistui, että sikiö oli kuollut kohtuun. Seuraavana päivänä kohtu tyhjennettiin lääkkein. Päivä oli pitkä ja karu.

Elämä jatkui, mutta suru tai pikemminkin murhe jäi mielenpohjaan.

Tämän jälkeen varovaisuus astui mieleen. Maalaisjärkikin sanoi, että raskauksien suhteen on otettava aikalisä. Kolmannen keskenmenon jälkeen HUS teki tutkimukset, joilla yritettiin selvittää toistuvien keskenmenojen syytä. Mysteeriksi jäi.

Tuli kesä ja hups, vaimoni oli raskaana. Kokemuksesta viisastuneena yritin pitää odotukset alhaalla. Ensimmäisessä ultrassa kaikki oli hyvin, toive onnistuneesta raskaudesta heräsi. Vaikka itselle yritti jatkuvasti vakuutella, ettei mikään ole varmaa, ajatuksissa ei voinut olla valmistautumatta tulevaan vauvaan. Pilvilinnat murentuivat soittoon. Sydänääniä ei kuulunut – taaskaan. Sillä hetkellä tiesin, että peli oli menetetty. En silti rohjennut katsoa lääkärin kasvoja hänen tutkiessaan ultraäänikuvaa. Kai ihminen sisimmässään odottaa aina ihmettä. Kun lääkäri lopulta totesi, että valitettavasti sikiö on kuollut, tuntui se raskaalta. Silti kysyin varmistusta lääkäriltä kahteen kertaan. Ettei vain synnytystä käynnistettäisi turhaan.

Kotimatkalla vaimo itki raskaasti. Minä yritin lohduttaa, vaikka sanottavaa ei ollut. Kirosanat pyörivät mielessä.

Seuraavan päivänä kohdun tyhjennys tuntui – ikävä kyllä – rutiinilta, koska tiesin mitä on odotettavissa. Kaikkeen näköjään tottuu

Nyt mielessä on eräänlainen tyhjyys. Vaikka ulkoisesti vaikutan lähes normaalilta, tuntuu kuin sisimmässä olisi jokin möykky. Tiedän, että möykky katoaa ajan myöten.

Katkeruus valtaa mielen. Miksi toisilla raskauden näyttävät menevän kuin tanssi? Miksi meillä tanssi päättyy mahalaskuun? Toisaalta onko minulla oikeus olla katkera? Minullahan on jo kaksi tervettä lasta, joista voin iloita joka päivä! Miten ne vanhemmat kestävät, joilla ei ole vielä lapsia ja jotka kohtaavat keskenmenojen pettymykset? Olen varma että tuska on hirvittävä. Sillä minä saan kuitenkin omista lapsistani voimaa, joka auttaa kantamaan vaikeiden asioiden yli.

Välillä olen epävarma siitä miten suhtautua viimeisempään keskenmenoon? Onko minulla oikeutta surra sitä? Sikiöhän se vain oli, vaikka jo ihmisen näköinen. Pitääkö sitä surra vai jatkaa niin kuin ennenkin? Vai olenko tunnevammainen mies, kun se ei välillä tunnu missään? Miten tässä oikein pitäisi olla? Aika hoitanee?

Pitääkö unelmat lisälapsista nyt haudata? Järki sanoo kyllä, vastoinkäymisiä on ollut liikaa muutaman vuoden sisään ja jokin on vialla, kun keskenmenot toistuvat joka kerralla. Surullista, mutta se taisi olla siinä.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Moi Antti, kävin nyt vielä tuolla katsomassa, täällä isän surusta minusta kauniisti kirjoitettuna http://www.kohtukuolema.fi/default/www/elama_tasta_eteenpain/sureminen/isan_suru/ . Tsempit vielä. Olette ajatuksissa! /nina

Anonyymi kirjoitti...

Rohkeaa tekstiä aiheesta, josta yleensä vaietaan. Olen myös sivusta seurannut useiden parien toistuvia epäonnistumisia ja olen nähnyt läheltä miten lapsettomuus vaikuttaa parisuhteeseen. Olen todella iloinen, että olen yksi niistä onnekkaista, joilla on lapsi.

En uskaltanut edes ajatella elämää vauvan kanssa, ennen kuin se oli oikeasti jo siinä sylissä ja senkin jälkeen mentiin päivä kerrallaan, jokaisesta nauttien. Nyt, kun poika on jo viisi, jokainen päivä on edelleen ilon aihe vaikka yksinhuoltajan elämä ei aina niin helppoa olekaan.

Suru on primitiivinen tunne, se kannattaa käydä läpi, jotta voi jatkaa taas elämää, uskoen tulevaisuuteen.

Voimia teille surutyöhön.

-Katja-

Ynkka kirjoitti...

Moi Antti,
Olen sitten ensimmäinen mies joka kommentoi.

Olen nuori, minulla ei ole lapsia, enkä ole tietääkseni saattanut myöskään ketään raskaaksi joten en varmasti osaa eläytyä sinun ajatuksiisi.

Mutta todella rohkeaa kertoa tunteistasi tällä tavalla. Itsekin haluan isäksi vielä joskus ja kyllä tämä teksti laittaa todellakin ajattelemaan elämän pieniä ja tärkeitä asioita.

Sinua on kyllä potkittu aika kovaa. En ole koskaan ajatellut, että keskenmenot voivat olla noin yleisiä. Itse olen aina kuvitellut että niitä tapahtuu joskus jollekin, mutta noin monta kertaa yhdelle parille on vain niin väärin...

Juuri tuollaisina aikoina ymmärrän mitä merkitsee läheisten tuki. Itse olen menettänyt veljen nuorena, ja olen jutellut siitä äitini ja isäni kanssa monta kertaa.

Toivon todella teille voimia jaksaa vaikeina aikoina. Hyvä Antti! Niin sitä oppii uusia puolia ihmisistä...

Terveisin,
Ynkka

Antti Aarnio kirjoitti...

Olen saanut hyvää palautetta tästä kirjoituksesta ja olen iloinen, että kirjoitin sen. Kirjoittaminen auttoi minua paljon, ikäviä tapahtumia kannatta käsitellä kirjoittamalla.

Anonyymi kirjoitti...

Antti, hyvä että osaat noin kirjoittaa. Se auttaa meitä muita.

Toivotun ja odotetun lapsen keskenmeno on kauhea tapahtuma.

Pyydän anteeksi että käännän puheen itseeni, mutta tuska äskettäisestä 14 viikon ikäisen sikiön kuolemasta on niin järisyttävä. Etsin lohduksi netistä muiden isien kokemuksia ja löysin tekstisi.

Vaikka minulla onkin kaksi lasta ja vaimollani kaksi ihastuttavaa lasta edellisestä avioliitosta ei se juuri tuskaa lievennä. Olin jo ehtinyt miettiä nimiä ja kuvitella miten hoitaisin ja hoivaisin sitä lasta. Olen jo tukevasti keski-ikäinen ja olin ajatellut hoitaa uutta lastani koko elämänkokemukseni voimalla. Vaikka järki sanoo että kyllä tästäkin selviää, niin menetyksen jälkeen tulvahtelee mielikuvia joista nousee niin järkyttävä suru että tuntuu kuin hajoaisin. Luulen että tästä jää möykky sisälle lopuksi elämää.

Toinen asia on vaimon ääretön tuska ja sen purkautuminen raivoon ja hätään, jonka katsominen tekee hirvittävän kipeää, kun sille ei oikein voi tehdä mitään tehdä, kipuja ei voi ottaa pois ja lohduttavat sanat tuntuvat kaikki ontoilta.

Välillä taas tunkee hävettäviä helpotuksen ajatuksia mieleen. Ajatus siitä ettei tartte ryhtyä siihen urakkaan, ettei tartte olla kiinni pienessä lapsessa, ettei tartte puhua opettajien ja pedagogien kanssa, ettei tartte sitä tai tätä mitä tiedän kokemuksesta lasten kasvatukseen liittyvän. Nekin ajatukset ovat mukana ja sen kuin lisäävät kauhun ja kivun tunnetta.

Ja sitten nämä odotukset miehen tavasta olla ja reagoida. Kyllä sairaalahenkilökunta oli mukavaa ja kaikki kunnia heille, mutta ei minulta kysytty kuinka voin eikä tarjottu mitään apua hätääni. Tuntuu välillä että ainoa tukeni on vaimoni ja onneksi yksi läheinen miesystävä, joka ei väistele tunteita.

Tilanne on sellainen että tunnen olevani suruni kanssa pitkälti yksin, kun ei rakas vaimonikaan kykene omalta surultaan minua paljon lohduttamaan, asia jonka ymmärrän täysin.

Ei ketään tunnu kiinnostavan miten mies voi, kehotetaan vain huolehtimaan vaimosta, pidä nyt huoli siitä että hän voi hyvin ja toipuu jne. Ikään kuin me miehet olisimme kojeita ja tunteettomia. Tietysti yritän sitä keinoa, uppoudun työhön, tekemisiin, luon lunta vaikkei tarttiskaan. Sitten taas jotkut tykkää ettei se tunnu paljon siihen vaikuttaneen, siinähän se touhuaa kuten tavallista, hoitais nyt vaimoaan.

Antti Aarnio kirjoitti...

Hei, kiitos kommentistasi. Se oli hyvä ja osuva. On tärkeää, että miehetkin kertovat kokemuksistaan ja jakavat tuntemuksistaan. Ehkä vertaistuki ja muiden kokemukset ovat sitä parasta apua, ja sitä tämäkin kirjoitus (ja kommentit) toivottavasti edustavat.

Anonyymi kirjoitti...

[url=http://buycialispremiumpharmacy.com/#hclod]generic cialis[/url] - buy cialis online , http://buycialispremiumpharmacy.com/#pworr cialis online

Anonyymi kirjoitti...

[url=http://buyviagrapremiumpharmacy.com/#jwfqi]buy viagra[/url] - buy cheap viagra , http://buyviagrapremiumpharmacy.com/#xqrzl buy viagra