perjantaina, marraskuuta 20, 2009

Mitä yhteistä on Paavo Lipposella ja Alexander Stubilla?

Molemmat ovat maanisia urheiluhulluja.

Olen sairastanut kuluvan viikon, ilmeisesti sikainfluenssaa, ja minulla on ollut aikaa lukea kirjoja. Eilen illalla sain luettua Paavo Lipposen muistelmien ensimmäisen osan. Sen verran suuri mahti oli Paavolla, että uni ei tullut silmään millään viime yönä, sen sijaan Lipposen iso hahmo kummitteli alitajunnassani yön pimeinä hetkinä. Kaikkea sitä joutuukin kokemaan.

Miustemiensa mukaan Lipponen oli 70-luvun Stubbi, ainkakin liikuntaharrastuksensa perusteella. Hän kertoo treenanneensa joinakin kuukausina 30 kertaan, usein vielä aamuin illoin. Uintia ja punttia. Penkiltä oli muistiinpanojen mukaan noussut esimerkiksi 10 x 100 kg. Ihan hyvä tulos minun ikäiseltäni mieheltä. Pitäisikö ottaa mallia?

Kirjasta tuskin tulee bestselleriä, sen verran paksu ja välillä raskas teos se on, mutta poliittisesta historiasta kiinnostuneille kirja on sopiva joululahja. Oli jännä huomata, että yli kolmekymmentä vuotta sitten demareilla oli samanlaiset haasteet kuin nykypäivänä. Lipponen kirjoittaa, että vuonna 1976 hän ja moni muu olivat tyytymättömiä puolueen johtamiseen, paremmin sanottuna johdon puuttumiseen. Lipponen kaipasi SDP:n talouspoliittisen valmistelun tehostamista ja oman vaihtoehdon kirkastumista. SDP:n nykylinjan kritisoijien korviin kuulostanee tutulta!

Tapasin Lipposen muutamia viikkoja sitten yhdessä SDP:n tilaisuudessa, jossa keskusteltiin SDP:n talouspoliittisesta linjasta. Kymmenen kohdan ohjelmasta. Tilaisuudessa Lipponen esitti kommenttejaan, jotka minusta olivat erittäin järkeviä, ja jotenkin niistä pystyi huomaamaan puhujan pitkän kokemuksen ja viisauden.

Kirjan luettuani huomasin, että ilman pääministerikokemustakin Lipponen olisi pystynyt kommentoimaan fiksuja, sillä hänhän on näitä ohjelmia laatinut vuosikymmeniä. Esimerkiksi kirjassaan Lipponen esittää esimerkin SDP:n kymmenenkohtaiset talouspoliittisesta ohjelmasta joskun 70-luvun loppupuolella. Se sopisi lähes sellaisenaan myös nykyaikaan. Ettei se vain ollut se sama ohjelma jota me käsittelimmme muutamia viikkoja sitten...

maanantaina, marraskuuta 09, 2009

Olinpa oikeassa

Espoon sos. ja terv.lautakunta päätti elokuussa muuttaa omaishoidontuen toimintaohjeita säästösyistä. Asiasta on noussut omaishoitajien keskuudessa iso meteli, ihan syystäkin. Voimassa olevia sopimuksia on irtisanottu ja ihmisiä on pyydetty allekirjoittamaan uudet sopimukset, joiden mukaan entiset edut heikkenevät.

Jälkikäteen tarkasteltuna oli todella typerää tehdä säästöpäätös keskella vuotta. Virkamiehetkään eivät ehkä arvanneet kuinka iso soppa tästä syntyi. Vaikuttaa siltä, että erityisesti ne perheet, joiden omaishoidettava lapsi on koulussa tai muussa opetuksessa, kärsivät suuresti toimintaohjeen muutoksista.

Kirjoitin alla olevat tekstin heti kokouksen jälkeen elokuussa. Kuinka oikeassa olinkaan. Ainakin itse opin tästä episodista sen, että kun muutoksia tehdään, on pyrittävä paremmin vaatimaan perusteluja ja arvioituja vaikutuksia päätöksille. Tästä päätöksestä ei voi olla ylpeä.

Tällä viikolla käydään Espoossa budjettineuvottelut. Demarit haluavat kaupunginjohtajan esitystä enemmän rahaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon sekä opetukseen. Saas nähdä miten käy.

"Omaishoidontuki ei ole subjektiivinen oikeus, vaan kunta päättää siitä määrärahojen puitteissa. Minua risoi se, että toimintaohjeen muutos tuotin kokoukseen ilman mitään arvioita siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa? Kuinka monta ihmistä muutos koskee? Kuinka moni tippuu ohjeiden mukaan omaishoidontuen ulkopuolelle? Kokouksessa näitä käytiin jotenkin läpi, mutta minun mielestäni sitä ei oltu mietitty tarpeeksi. Nyt uusien toimintaohjeiden mukaisesti maksuluokkia on entisen neljän sijasta kolme. Palkkioita eri luokissa pienennettiin kautta linjan. Samalla heikensimme palvelusetelin arvoja, jotka on mahdollista saada lakisääteisten vapaiden sijasta."

tiistaina, marraskuuta 03, 2009

Olen ilkeä - haukun vihreitä

Elämässäni on sattunut vastoinkäymisiä, joten puran kiukkuani ja turhautumistani kirjoittamalla. Terapiaistunnon konhteeksi joutuvat vihreät, nuo kaikkien rakastamat humaanit viherihmiset.

Espoon vihreiden politiikkaa hallitsee realismin puute. Joka valtuuston kokouksessa joku vihreiden valtuutettu kerää nimiä aloitteeseen, jossa halutaan edistää kasvisruuan käyttöönottoa tai vastaavaa. Välillä vaikuttaa, että vihreiden agendalle ei muuta mahdukaan kuin ympäristöasiat. Esimerkiksi jätevedenpuhdistamon paikasta päätettäessä, vihreille kynnyskysymys näytti olevan se, miten lintukosteikolle käy. Ei se, mihin puhdistamo olisi järkevintä sijoittaa, kaupunkirakenteen tai ympäristön kannalta.

Äh, ei tämä toimi, en osaa olla ilkeä, enkä saa ilkeilystä terapeuttista tyydytystä. Myönnän symppaavani vihreitä, koska koen itsekin ympäristöasiat tärkeiksi, ja vihreisiin liittyy tietty nuorekkuus, joka meiltä demareilta puuttuu.

Mutta miksi vihreiden maine vaikuttaa niin hyvältä? Ovatko he puolue, johon ei paska tartu. Jari Tervon kirjassa "Koljatti" Väyrynen miettii miksi ulkoministeri Stubbiin ei tunnu paska tarttuvan. Pekkarinen toteaa lakonisesti: "Ei paska muoviin tartu". Taitaa sama päteä vihreisiin.

Espoossa vihreiden pitäisi löytää demarit ja puolustaa yhdessä peruspalveluita. Mutta kovin vähäistä yhteistyö tuntuu tovereiden ja viherihmisten välillä olevan. Vierastavatko vihreät demareita vai toisinpäin? Miksi yhteistyö on ollut niin niljakkaan vähäistä?