Elämässäni on sattunut vastoinkäymisiä, joten puran kiukkuani ja turhautumistani kirjoittamalla. Terapiaistunnon konhteeksi joutuvat vihreät, nuo kaikkien rakastamat humaanit viherihmiset.
Espoon vihreiden politiikkaa hallitsee realismin puute. Joka valtuuston kokouksessa joku vihreiden valtuutettu kerää nimiä aloitteeseen, jossa halutaan edistää kasvisruuan käyttöönottoa tai vastaavaa. Välillä vaikuttaa, että vihreiden agendalle ei muuta mahdukaan kuin ympäristöasiat. Esimerkiksi jätevedenpuhdistamon paikasta päätettäessä, vihreille kynnyskysymys näytti olevan se, miten lintukosteikolle käy. Ei se, mihin puhdistamo olisi järkevintä sijoittaa, kaupunkirakenteen tai ympäristön kannalta.
Äh, ei tämä toimi, en osaa olla ilkeä, enkä saa ilkeilystä terapeuttista tyydytystä. Myönnän symppaavani vihreitä, koska koen itsekin ympäristöasiat tärkeiksi, ja vihreisiin liittyy tietty nuorekkuus, joka meiltä demareilta puuttuu.
Mutta miksi vihreiden maine vaikuttaa niin hyvältä? Ovatko he puolue, johon ei paska tartu. Jari Tervon kirjassa "Koljatti" Väyrynen miettii miksi ulkoministeri Stubbiin ei tunnu paska tarttuvan. Pekkarinen toteaa lakonisesti: "Ei paska muoviin tartu". Taitaa sama päteä vihreisiin.
Espoossa vihreiden pitäisi löytää demarit ja puolustaa yhdessä peruspalveluita. Mutta kovin vähäistä yhteistyö tuntuu tovereiden ja viherihmisten välillä olevan. Vierastavatko vihreät demareita vai toisinpäin? Miksi yhteistyö on ollut niin niljakkaan vähäistä?
Espoon vihreiden politiikkaa hallitsee realismin puute. Joka valtuuston kokouksessa joku vihreiden valtuutettu kerää nimiä aloitteeseen, jossa halutaan edistää kasvisruuan käyttöönottoa tai vastaavaa. Välillä vaikuttaa, että vihreiden agendalle ei muuta mahdukaan kuin ympäristöasiat. Esimerkiksi jätevedenpuhdistamon paikasta päätettäessä, vihreille kynnyskysymys näytti olevan se, miten lintukosteikolle käy. Ei se, mihin puhdistamo olisi järkevintä sijoittaa, kaupunkirakenteen tai ympäristön kannalta.
Äh, ei tämä toimi, en osaa olla ilkeä, enkä saa ilkeilystä terapeuttista tyydytystä. Myönnän symppaavani vihreitä, koska koen itsekin ympäristöasiat tärkeiksi, ja vihreisiin liittyy tietty nuorekkuus, joka meiltä demareilta puuttuu.
Mutta miksi vihreiden maine vaikuttaa niin hyvältä? Ovatko he puolue, johon ei paska tartu. Jari Tervon kirjassa "Koljatti" Väyrynen miettii miksi ulkoministeri Stubbiin ei tunnu paska tarttuvan. Pekkarinen toteaa lakonisesti: "Ei paska muoviin tartu". Taitaa sama päteä vihreisiin.
Espoossa vihreiden pitäisi löytää demarit ja puolustaa yhdessä peruspalveluita. Mutta kovin vähäistä yhteistyö tuntuu tovereiden ja viherihmisten välillä olevan. Vierastavatko vihreät demareita vai toisinpäin? Miksi yhteistyö on ollut niin niljakkaan vähäistä?
Kommentit
Mutta onhan se kyllä totta, että vihreiden gallup- ja vaalikannatuksellakaan ei tunnu olevan mitään tekemistä sen kanssa mitkä ovat puolueen saavutukset vaikkapa maan hallituksessa.
Vaan ei mene enää montaakaan vuotta siihen, kun vihreätkin alkaa olla jo suurelle osalle äänestäjistä yksi "vanhoista puolueista" ja siten arvostelussa samalla lähtöviivalla.
Alla oleva lainaus on Erkki Tuomiojan blogista (www.tuomioja.org)
Vihreiden risteilyllä
Olin lauantaina yhtenä panelistina vihreiden puolueristeilyllä, joka onneksi pidettiin vantaalaisessa hotellissa eikä Suomenlahdella. Parisatapäinen porukka koostui melkein kokonaan senkaltaisista ihmisistä, joita vastaavassa demaritilaisuudessa ei tapaa. Ero on syvemmällä kuin vain se heti silmään pistävä seikka, että vihreiden porukassa jokseenkin kaikki ovat alle 50-vuotiaita, demareiden porukoissa yli, tai että vihreillä naisia on 3/4, demareilla 1/4. Vihreät ovat tuoreita ja vielä raikkailta näyttäviä vallankäyttäjiä, kun taas demarit ovat jo vähän nukkavieruja pitkäaikaisia hallitsijoita tai vallasta syrjäänjoutuneita.
Kaiken kaikkaan vihreät osaavat edelleenkin välittää kuvaa nuorekkaasta, uudistusmielisestä ja maailmanparantamiseen halukkaasta joukosta, joka siinä keskustelussa jossa olin mukana hyvin vilpittömästi halusi finanssimarkkinoiden säätelyä, veroparatiisien sulkemista, varallisuudensiirtojen verottamista ja globaalia demokratiaa. Tosin samassa keskustelussa näiden hyvien asioiden taakse pyrki ilmoittautumaan myös finanssialan oma lobbari Piianoora Kauppi. Siten vihreät porukat ovat monilta ominaisuuksiltaan edelleen sellaisia, joihin minäkin vielä parikymmentä vuotta sitten tunsin suurta houkutusta mennä mukaan.
Se että näin ei enää ole ei johdu vanhenemisestani, sillä harmaalle äijäenergialle olisi itse asiassa jopa tilausta ja tilaa vihreissä. Kyse on siitä, että pitkään paikkaansa etsineet Suomen vihreät ovat sen löytäneet porvaririntamassa, ottamalla sen vapaamielisen, hyviä asioita kannattavan city-keskiluokkapuolueen paikan, joka Suomessa on nuorsuomalaisten, edistyksen ja liberaalien kuihtumisen jälkeen jäänyt vapaaksi. Ympäristöasioihin vihreät ovat kadottaneet esikoisoikeutensa ja juuri tässä heidän uskottavuutensa on istuvan hallituksen yhtiökumppanina eniten kärsinyt. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi Vantaalta jäi, että koolla oli koulutettujen naisten johdossa ja asialla oleva puolue, joka ei suinkaan pyri vallankumoukseen vaan vallanvaihtoon ja haluaa nostaa uuden eliitin vanhan eliitin tilalle, itse yhteiskuntarakenteita sen kummemmin enää kyseenalaistamatta. Köyhät, reppanat ja syrjäytyneet ovat vihreille vain tilastonumeroita.
Edellä sanottu on tietysti karkea yleistys, ja toki monilla vihreillä on perusteltu syy olla tunnistamatta itseään tästä kuvauksesta. Yhtä totta on, että vasemmistosta voi laatia – ja toisin kuin vihreistä siitä myös jatkuvasti tehdäänkin – samankaltaisia rujoja ja monasti osuvia kuvauksia. Siten vihreisiin kohdistuva kritiikkini on, kuten englantilaiset sanovat, "more in sorrow than in anger" esitettyä, myös siinä toivossa että he vielä saattaisivat muodostaa todellisen punavihreän yhteisliikkeen osan.
Peruspalveluitakin osa varmaan haluaisi puolustaa, mutta sopimukseen pääsemiseksi riittää, että ilmastostrategiaa arvioidaan ensi vuonna. Ja sen lisäksi taustalla neuvotellaan vallan jaosta.
Kylmää kyytiä, mutta päältä ahhh niin raikasta.
Valta kiinnostaa kaikkia, mutta ei voi samaan aikaan väittää edustavansa uutta poliittista kulttuuria, jos samaan aikaan toimii kuten aina ennenkin on toimittu. Ja näin myös vihreät tekevät. Kahmivat valtaa keinoja kaihtamatta.