perjantaina, tammikuuta 28, 2011

Palvelusetelit rules?

Torstaina 27.1.2011 sosiaali- ja terveyslautakunnassa käsiteltiin tärkeitä asioita. Listalla oli terveysasemien palvelua kehittämishanke Hyvä vastaanotto-hanke, Espoon laboratoriopalveluiden rakenne ja vanhusten palvelusetelikokeilu vanhusten ympärivuorokautisessa hoiva-asumisessa. Kokous oli sekava, tunteita herättävä ja liian pitkä, mutta sitähän politiikka on? 
Laboratoriopalveluiden kohdalla lautakunta päätti palauttaa esityksen uudelleen valmisteltavaksi, siten, että kiinteät HUSLAB-laboratoriot toimivat kaikilla terveysasemilla. Perusturvajohtaja ja esittelijä jättivät eriävän mielipiteen, joten kaupunginhallitus saattaa ottaa asian käsittelyyn. Vaikka itse äänestin palautuksen puolesta (pidän tosin yhä alkuperäisiä uudistamissuunnitelmia melko hyvinä), asian sekavuus harmittaa. Laboratoriouudistusta lähdettiin ehkä viemään liian nopeasti, eikä lautakunnalle tai kuntalaisille kerrottu tarpeeksi hyvin mitä uudistus tarkoittaa ja millaisia palveluita poistuvien palveluiden tilalle synnytetään. Nyt asiasta on syntynyt melkoinen soppa ja lopputuloskaan ei ole vielä selvillä. Minä en ainakaan usko sen olevan tällä päätöksellä selvä.

Kiinnitin kokoukseen valmistautuessa eniten huomiota palvelusetelikokeiluun, josta kirjoin jo aiemmin. Kyseessä on kokeilu, jossa asiakkaalle eli vanhukselle tarjotaan palveluseteliä kaupungin oman hoiva-paikan tai ostopalvelupaikan sijasta. Asiakas voi sitten saamansa setelin, jonka arvo vaihtelee 0-2 500 euron välillä, nettotulojen mukaan, valita yksityisiltä markkinoilta kaupungin kriteerin täyttävän hoitopaikan.

Kokeilun avulla palvelusetelin saaneiden ihmisten valinnanvapaus kasvaa. Samalla saattaa syntyä uusia markkinoita, kun uusia toimijoita tulee tarjoamaan palvelupaikkoja vanhuksille. Lisäksi kaupungille rankat kilpailutusmenettelyt poistuvat, kun palvelutarjoajat valinta suoritetaan hyväksymismenettelyllä.

Kaupungin omassa hoivakodissa tai kaupungin yksityiseltä toimijalta ostamassa hoivakodissa asiakasmaksut ovat tulosidonnaisia. Asukas maksaa nettotuloistaan 85 % korvauksen asumisesta ja hoivasta, kuitenkin siten että asukkaalle jää käyttöön vähintään 212,90 euroa kuukaudessa.

Negatiivista palvelusetelikokeilussa on se, että asukkaiden omavastuu tulee mielestäni lisääntymään. Hoiva-asumisen kuukausihinnat vaihtelevat 3 167 ja 4 522 euron välillä. Asukkaan nettotulot ja sen perusteella muodostuva palveluseteli Kelan hoitotuen kanssa tähtäävät siihen että asukkaalle jää käytettäväksi 3 543 €. Tällä summalla asukkaan on maksettava ostamansa hoiva-asumispaikka hoitoineen. Jos asukas onnistuu löytämään halvemman tason paikan, hänelle käteen jäävä summa vastannee samaa tasoa kuin minimikäyttövara kaupungin hoivakodissa tai ostopalvelupaikassa. Koska olen kyyninen ja epäluuloinen ihminen, uskon että hoiva-asumispaikkojen kuukausihinnat nousevat, eikä matalamman hintatason paikkoja enää löydy, jolloin asiakkaiden omavastuu kasvaa entisestään. Mitä suuremmat omavastuut palveluista syntyvät, sitä huonommat mahdollisuudet pienituloisilla on valinnanvapauteen.

Kokouksessa yritin korostaa sitä, että uskon palvelusetelikokeilun kuitenkin hyödyttävän enemmän hyvätuloisia, joilla on jo nykyisinkin paremmat mahdollisuudet valita palvelunsa ja hoitopaikkansa. Onko oikeudenmukaista vahvistaa niiden valinnanvapauksia, joilla on jo nyt paremmat mahdollisuudet valinnanvapauteen? Minusta olemme palvelusetelikokeilulla vahvistamassa tätä kehitystä, eikä sen pitäisi olla sosiaali- ja terveyspolitiikan suunta. Espoon palvelusetelikokeilu on tosin valmisteltu sikäli hyvin, että palvelusetelin arvo riippuu asiakkaan nettotuloista, jolloin alle 1000 euron nettotuloilla saa 2 500 euron setelin ja yli 3 000 euron nettotuloilla seteliä ei enää saa. Toivottavasti olen epäilyjäni kanssa väärässä ja palveluseteliä pystyvät käyttämään myös pienituloisemmat eläkeläiset.

Punnittuani plussia ja miinuksia, äänestin lautakunnassa kokeilun aloittamista vastaan, mutta lautakunnan enemmistö hyväksyi kokeilun aloittamisen. Kokouksen jälkeen tunsin oloni vasemmistojääräksi, joka ideologista syistä jarruttaa kehitystä.


Mutta Hesarin pääkirjoituksen jälkeen tuntui, että en minä ihan väärässä ole.

tiistaina, tammikuuta 25, 2011

Kunnat yhteen vai?

Helsingin ja Vantaan yhdistymissuunnitelmat ovat vastatuulessa, kun vantaalaiset päättäjät ovat selvitysten jälkeen kääntämässä peukkunsa alaspäin liitospuheille. Tosin ainakin jonkin selvityksen mukaan kuntalaisten enemmistö kannattaisi kaupunkien yhdistymistä. Helsinkiläisten usko yhdistymisen etuihin ei näytä heikenneen vaan he haluavat yhä yhdistää kaupungit.


Espoossa valtaosa päättäjistä haluaa säilyttää kaupungin itsenäisenä. Puoluetaustasta riippumatta. Oma suhtautumiseni on vuosien varrella vaihdellut, Helsingissä asuessani olin kolmen suuren kaupungin yhdistämisen kannalla, mutta muutto Espooseen viisi vuotta sitten on vähän muuttanut mielipiteitä. Silti minusta ei ikinä saa nurkkapatrioottia, joka vastustaa yhdistymistä vain espoolaisidentiteetin takia.

Omaan suhtautumiseeni kaupunkien yhdistämiseen vaikuttaa se, että kun on muualta Espooseen muuttanut, asunut ja syntynyt Helsingissä, liikkuu päivittäin työn ja harrastusten takia Espoon ja Helsingin väliä, niin kaupunkien väliset rajat tuntuvat välillä todella keinotekoisilta.

Jos kolme suurta kaupunkia yhdistettäisiin, syntyisi yli miljoonan asukkaan metropoli. Mammuttiorganisaatio. Olisiko se alueen asukkaiden kannalta hyvä vai huono asia? Asukkaille tärkeimpiä ovat palvelut, se että koulut ovat hyviä ja lääkäriin pääsee. Päättäjien korostama kilpailukykynäkökulma ei merkitse asukkaille mitään. Perstuntumalta kaupunkien palvelutaso vaihtelee. Helsingillä on esimerkiksi Espoota laajemmat kulttuuri ja liikuntapalvelut. Opetustoimen palvelut ovat Espoossa ehkä hieman Helsinkiä laajemmat. Sosiaali- ja terveyspalveluissa suurin ero liittyy siihen, että Helsinki tuottaa palvelut eritavalla kuin Espoo tai Vantaa. Kaupungin ulkopuolelta ostettujen palveluiden osuus on Helsingissä muita kaupunkeja pienempi.

Kaupunkien toiminnoissa on varmasti jonkin verran päällekkäisyyttä, joiden purkaminen toisi säästöjä kaupunkilaisille. Päällekkäisistä toiminnoista voitaisiin luopua yhdistymisen avulla luopua, mutta kuinka paljon päällekkäisiä toimintoja ylipäätänsä on? Yhteistyötä on palvelujen järjestämisessä syvennetty paljonkin viime vuosina ja uskon että sillä tiellä kaikki alueen kunnat haluavat jatkaa. Yhteistyötä esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa tehdään jo nyt paljon luultua enemmän. On selvää, että kaikkea ei ole järkevää tehdä yksin. Toisaalta olisiko kokonaisuuden kannalta järkevää, että nykyisen kolmen kaupungin hieman erilaisen palvelutuotannon sijasta tilalle tulisi yksi yhteinen malli? Argumentteja voi varmasti esittää niin sekä puolesta että vastaan.

Minusta keskeisin asia, joka tukee kaupunkien yhdistymistä, on asumisen, maankäytön ja liikenteen suunnittelu. Pääkaupungin keskeisin ongelma on vuosikymmenien ajan ollut surkea rakentamisen suunnittelu. Kaupungit ja kunnat ovat toteuttaneet kaavoituspolitiikkaa oman etunsa optimoiden. Muiden kaupunkien suunnitelmista ei ole juuri välitetty, puhumattakaan kehyskuntien suunnitelmista. Asutus on hajonnut pitkin peltoja, eikä asuntoja ole rakennettu tarpeeksi. Seurauksena on ollut liikenteen puuroutuminen, asuntopula ja asumisen kalleus. Vasta viime vuosina alueen kunnat ovat alkaneet tehdä tiivistyvää yhteistyötä, valtion pakottamana, rakennettavien asuntojen määrää suunniteltaessa. Mutta vieläkään alueen kehitystä ei ohjaa mikään yhteinen suunnitelma, joka sitoisi kuntien suunnitelmat yhteen. Maakuntakaava ei vielä ole sellainen.

Pääkaupunkiseudun päättäjien (en osaa käyttää sanaa metropolialue) pitää ymmärtää, että asioita on pakko katsoa omaa kuntaa laajemmasta näkökulmasta. Helsingin seudun (14 kuntaa) osuus koko maan väestönkasvusta oli 62 % koko maan väestönkasvusta vuonna 2008. Alueelle muuttaa jatkuvasti tuhansia uusia asukkaita. Heille asunnon tarjoaminen – kohtuuhintaan – edellyttää laajaa suunnittelua ja sitoutumista päätöksentekoon.

Nyt pääkaupunkiseudun kunnat ovat sopineet, että seudullisena tuotantotavoitteena on keskimäärin 12 000 – 13 000 vuosina 2008 – 2017 asunnon rakentaminen vuosittain. Tavoitteena on, että alueen kunnissa uustuotannossa on valtion tukemaa vuokra-asuntotuotantoa 20 %. Tämä sopimus on voimassa vuoden 2011 loppuun saakka ja se on tarkoitus uudistaa tämän vuoden aikana. Osassa kunnista asuntorakentaminen on ollut sopimuksen mukaista, mutta ei kaikissa. Eikä siitä ole seurannut millekään kunnalla minkäänlaista sanktiota, ei edes julkisia moitteita.

Karu fakta on, että asuntotuotanto on oltava riittävää erityisesti kolmessa suuressa kaupungissa, koska niiden on rakennettava noin 9 000-10 000 asuntoa vuosittain, jotta seudullinen tuotantotavoite 12 000-13 000 asunnosta täyttyisi. Tätä ei ole syytä unohtaa.

Nykyään sopimukset eivät velvoita kuntia mitenkään. Juhlapuheissa on luvattu kehittää koordinaatiota, mutta juhlapuheet ovat juhlapuheita. Jaana Leppäkorpi kirjoitti blogissaan, että ”Asumisen lisäämisen ja liikenteen parantamisen osalta yhteistyötä ja sopimusten velvoittavuutta pitäisi parantaa. Metropolikaavan mahdollisuutta pitäisi selvittää. Sen valmistelisi uudistunut maakuntaliitto (+ HSL + HSY osin) ja sen hyväksyisi maakuntavaltuuston tapaan koottu elin. Metropolikaava korvaisi sekä kuntien yleiskaavat että maakuntakaavan ja sisältäisi sopimuksen asuntotuotannosta ja liikennejärjestelmän kehittämisestä. Ja se sitoisi myös valtiota!”

Olen muuten Jaanan kanssa samoilla linjoilla, mutta minusta metropolikaava pitäisi toteuttaa mahdollisimman pian. Käytännön ongelma on se, että 14 kunnan yhteisen kaavan laatiminen ei ole mikään pikkujuttu. Se tuntuu melkein mahdottomalta. Olisiko sittenkin pyrittävä ensiksi kolmen suuren kaupungin yhteiseen päkaupunkiseutukaavaan? Muuten asumisen ongelmat jatkuvat pääkaupunkiseudulla (metropolialueella) aivan samanlaisia kuin ennenkin. Ja se ei ole pienen ihmisen etu.

torstaina, tammikuuta 13, 2011

Johtajat vaihtoon?

Espoon terveysasemien tilanne on taas nostattanut otsikoita. Länsiväylä-lehden keskiviikon 12.1.2011 numerossa sosiaali- ja terveyslautakuntatoverini Leo Hiltunen (persu) ilmoittaa aikovansa aloittaa adressin keräämisen. Hänen tavoitteinaan on kerätä niin paljon nimiä adressiin, että päättäjät lopulta uskovat ihmisten mitan täyttyneen. Hän näyttää lehtijutun perusteella haluavan vaihtaa kaksi terveysasemien keskeistä virkamiestä, sosiaali- ja terveyspalvelujen johtajan Juha Metson ja terveyspalvelujen johtajan Tuula Heinäsen.

Vastenmielistä puuhastelua. Itse aion toimia samoin kuten lautakunnan puheenjohtaja Johanna Värmälä fiksusti lehdessä totesi: ”En aio osallistua minkäänlaiseen ajojahtiin”.

Siinä Leo Hiltunen on oikeassa, että terveyspalvelut eivät Espoossa toimi niin kuin niiden pitäisi toimia. Kyse on erityisesti siitä, että kaupunkiamme vaivaa lääkäripula, jonka seurauksena on alkanut kierre. Puuttuvat lääkärit aiheuttavat painetta muille lääkäreille ja hoitajille sekä muulle henkilöstölle. Henkilöstö väsyy ja turhautuu ja Espoon maine työpaikkana heikkenee.

Terveyspalveluita kehitetään jatkuvasti ja positiivisia tuloksia on myös saatu. Työ jatkuu yhä.

Osa politiikoista, kuten tässä tapauksessa Leo Hiltunen, ovat mestareita syyttämään virkamiehiä kun palvelut eivät pelaa. Omassa toiminnassa ei tietenkään nähdä mitään vikaa. Leo Hiltunen on istunut 10 vuotta lautakunnassa, nyt hänen pitäisi esittää ratkaisuvaihtoehtoja eikä kerätä adresseja. Sillä terveysasemien toiminnasta ovat vastuussa poliitikot. He päättävät resursseista esimerkiksi terveyspalveluihin. Voi olla, että resurssit ovat olleet viime vuosina liian vähäiset, joka on johtanut terveysasemien toiminnan heikkenemiseen. Silloin politiikkojen pitäisi vaikuttaa resurssien lisäämiseen, eikä vaatia virkamiesten päitä vadille.

Resurssikysymyksen lisäksi on erittäin tärkeää, että sosiaali- ja terveyslautakunta ohjaa terveyspalveluiden kehitystä. Sosiaali- ja terveyslautakunnan johtosäännössä todetaan, että sosiaali- ja terveyslautakunnan tulee ohjata ja valvoa tehtäväalueensa toimintaa valtuuston ja hallituksen päätösten mukaisesti. Ohjaaminen ei toimi tällä hetkellä. Emme saa emme saa riittävästi informaatiota terveyspalveluiden tilanteesta.

Sen takia lautakunnan pitäisi pystyä yhdessä virkamiesten kanssa luomaan luottamuksellinen kulttuuri, jossa toimintaa viedään yhdessä eteenpäin. Se edellyttäisi sitä, että ylin virkamiesjohto ja sosiaali- ja terveydenhuoltolautakunta sopisivat seuraaviksi vuosiksi toimintatavat, jolla terveyspalveluiden toimintaa viedään eteenpäin, ja ennen kaikkea: miten lautakunta seuraa kehitystä ja reagoi jos ongelmia ilmenee.

Tällainen lautakunnan toiminnan ohjaajan roolia eteenpäin vievä toiminta olisi paljon järkevämpää kuin adressien kerääminen. Mutta eihän yhteistoiminnan tiellä ole ennenkään päästy otsikoihin.