sunnuntaina, lokakuuta 31, 2010

Minne ovat kaikki kunnot miehet menneet?

Luin Espoon tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntasuunnitelmaa vuosille 2010-2015. Huomasin kaksi kiintoisaa asiaa. Kirkosta eroaminen on ollut vuoden ajan poikkeuksellisen voimakasta, Espoossa lähes prosentin verran vuodessa. Erityisesti seurakunnasta toiseen muuttavat nuoret aikuiset miehet jättävän kirkon huolestuttavan usein. Samaan aikaan Espoon tuomiokirkkoseurakunnan työntekijäkunnassa miesten osuus on laskenut 2000-luvun ajan. Nyt seurakunnan palveluksesta olevista vain yksi kuudesta on mies! Olen ollut käsityksessä, että teologiopiskelijoista on jo valtaosa naisia, mutta en tiennyt kotiseurakunnassani miesten olevan jo näin pieni vähemmistö

Kannatan vahvasti naispappeutta, mutta voiko kirkon naisistumisella ja nuorten miesten kirkosta eroamisella olla jotain yhteyttä? Eroamisten suurin syy on varmasti ollut se, ettei kirkon jäsenyys merkitys eroaville mitään, mutta seurakuntien henkilökunnan sukupuolijakauman pitää olla tasapainoisempi kuin esimerkiksi tuokirkkoseurakunnassa nykyään on. Jos kirkko oli ennen miesten kirkko, niin tulevaisuudessa sen pitää olla kaikkien kirkko.

tiistaina, lokakuuta 26, 2010

Miksi olen ehdokkaana seurakuntavaaleissa 2010?

Olen ollut aina kirkon jäsen ja tulen luultavasti aina olemaan. Uskon kirkkoon enemmän kuin epäilen sitä.

Kirkko on tullut minulle tutuksi jo lapsuudesta, isäni toimi pappina Oulussa. Muistan seurakunnan jokaviikkoiset vanhustenkerhot, säännölliset myyjäiset, poikakerhot ja puuduttavan pitkät jumalanpalvelukset saarnoineen. Kirkon toiminta on minulle tuttua.

Minulle on kirkosta jäänyt pääosin lämpimiä muistoja: hyviä leirejä, isostoimintaa, oikean ja väärän pohdiskelemista ja ehkä jotain hengellistäkin. Toki olen kokenut myös ahdasmielisyyttä, liiallista synnintuntoa ja nurkkakuntaisuutta.

Nykyään edustan keskivertoseurakuntalaista. Käyn muutaman kerran vuodessa kirkossa. Tai ehkä olen hieman keskivertoa aktiivisempi seurakuntalainen, sillä lapseni osallistuvat seurakunnan kerhoihin ja pyrin itse seuraamaan aktiivisesti mitä Espoon tuomiokirkkoseurakunnassa tapahtuu.

Olen ehdolla seurakuntavaaleissa, koska haluan olla päättämässä asioista. Sama motivaatio mikä on ajanut minut kunnallispolitiikkaan, ajaa minua seurakuntavaaleihin. Haluan vaikuttaa siihen millaiseksi Espoon tuomiokirkkoseurakunta tulevaisuudessa kehittyy.

Evankelisluterilainen kirkkomme on kansankirkko ja sellaisena haluan sen säilyttää. Kirkko kuuluu kaikille, niin rikkaalle kuin köyhälle,sairaalle tai terveelle. Tosiuskovalle ja vähän maallistuneemmallekin. Sinulle ja minulle.

Olen uudistusmielinen ehdokas. Viimeaikojen keskustelu kirkosta ja sen asemasta osoittavat, että meitä uudistusmielisiä tarvitaan kirkon päättäjien joukossa.

Vaalikonevastaukseni

tiistaina, lokakuuta 19, 2010

Isä ja keskenmeno

Miksi kirjoitan tästä? Käyn asiaa läpi kirjoittamalla. Tämä on kuin terapiaa. Keskenmenoista ei ole helppo keskustella varsinkaan miesten kanssa. Niitä voi olla vaikea toisen ymmärtää, eikä itselläkään ole helppo aloittaa keskustelua keskenmenoista aiheutuneista tunteista. Hiljaisuus on kiusallista. Jossain määrin meidän miesten oletetaan yhä kestävän kaiken kuin mies. Turhaa valittamatta kohti uusia haasteita. Minunkin periaatteeni on ollut, ettei turhia valiteta.

En ole ainoa, jota keskenmenot ovat kohdanneet. Vastaavanlaisia kokemuksia omanneita on paljon. Siksi kirjoitan avoimesti tilanteestani. Ehkä joku löytää kirjoitukseni, saa siitä lohtua tai innostuu kertomaan kokemuksistaan. Turha näistä kokemuksista on vaieta. Ja toisaalta mitä häpeämistä minulla on? En ole voinut tälle tilanteelle mitään, enkä häpeä sitä että vastoinkäymiset koskettavat. Miksi en uskaltaisi kertoa tuntemuksistani?

Olemme vaimoni kanssa kokeneet neljä keskenmenoa viimeisen kahden vuoden aikana. Ensimmäisellä kerralla raskaus keskeytyi alkuvaiheessa. Kahden onnistuneen raskauden jälkeen se ei silloin tuntunut kummalliselta, tuntui siltä, että nyt vain nakki napsahti kohdallamme. Totta kai se harmitti, mutta pääsin asiasta melko nopeasti ohi.

Kun vaimo seuraavan kerran tuli raskaaksi, tunnetila oli varovainen. Ensimmäinen keskenmeno oli jättänyt jälkensä. Kaikki näytti menevän hyvin, mutta sitten jouduimme ikävän tosiasian eteen, kyseessä oli tuulimunaraskaus. Dramaattisten vaiheiden jälkeen löysimme itsemme naistentautien päivystyksestä ja sitä kautta sairaalan osastolta.

Tämän tapauksen jälkeen olotila oli surkeampi. Pettymyksen tunne oli voimakas. Vaimoni fyysinen toipuminen vei jonkin verran aikaa, joten arjen pyöritys vei nopeasti ohi tilanteen. Epävarmuus siitä, että tuleekohan tästä mitään, kasvoi.

Kolmannella kerralla raskaus eteni hyvin. Jännitimme ensimmäistä ultraäänikuvausta kovasti, mutta kaikki oli kuvauksen perusteella hyvin. Näytti siltä, että tällä kertaa raskaus onnistuisi. Kunnes tuli ikävä uutinen, lääkärintarkastuksessa sikiön ääniä ei saatu kuuluviin. Matka työpaikalta sairaalan on yksi murheellisempia muistojani. Jo tutuksi tulleessa päivystyksessä varmistui, että sikiö oli kuollut kohtuun. Seuraavana päivänä kohtu tyhjennettiin lääkkein. Päivä oli pitkä ja karu.

Elämä jatkui, mutta suru tai pikemminkin murhe jäi mielenpohjaan.

Tämän jälkeen varovaisuus astui mieleen. Maalaisjärkikin sanoi, että raskauksien suhteen on otettava aikalisä. Kolmannen keskenmenon jälkeen HUS teki tutkimukset, joilla yritettiin selvittää toistuvien keskenmenojen syytä. Mysteeriksi jäi.

Tuli kesä ja hups, vaimoni oli raskaana. Kokemuksesta viisastuneena yritin pitää odotukset alhaalla. Ensimmäisessä ultrassa kaikki oli hyvin, toive onnistuneesta raskaudesta heräsi. Vaikka itselle yritti jatkuvasti vakuutella, ettei mikään ole varmaa, ajatuksissa ei voinut olla valmistautumatta tulevaan vauvaan. Pilvilinnat murentuivat soittoon. Sydänääniä ei kuulunut – taaskaan. Sillä hetkellä tiesin, että peli oli menetetty. En silti rohjennut katsoa lääkärin kasvoja hänen tutkiessaan ultraäänikuvaa. Kai ihminen sisimmässään odottaa aina ihmettä. Kun lääkäri lopulta totesi, että valitettavasti sikiö on kuollut, tuntui se raskaalta. Silti kysyin varmistusta lääkäriltä kahteen kertaan. Ettei vain synnytystä käynnistettäisi turhaan.

Kotimatkalla vaimo itki raskaasti. Minä yritin lohduttaa, vaikka sanottavaa ei ollut. Kirosanat pyörivät mielessä.

Seuraavan päivänä kohdun tyhjennys tuntui – ikävä kyllä – rutiinilta, koska tiesin mitä on odotettavissa. Kaikkeen näköjään tottuu

Nyt mielessä on eräänlainen tyhjyys. Vaikka ulkoisesti vaikutan lähes normaalilta, tuntuu kuin sisimmässä olisi jokin möykky. Tiedän, että möykky katoaa ajan myöten.

Katkeruus valtaa mielen. Miksi toisilla raskauden näyttävät menevän kuin tanssi? Miksi meillä tanssi päättyy mahalaskuun? Toisaalta onko minulla oikeus olla katkera? Minullahan on jo kaksi tervettä lasta, joista voin iloita joka päivä! Miten ne vanhemmat kestävät, joilla ei ole vielä lapsia ja jotka kohtaavat keskenmenojen pettymykset? Olen varma että tuska on hirvittävä. Sillä minä saan kuitenkin omista lapsistani voimaa, joka auttaa kantamaan vaikeiden asioiden yli.

Välillä olen epävarma siitä miten suhtautua viimeisempään keskenmenoon? Onko minulla oikeutta surra sitä? Sikiöhän se vain oli, vaikka jo ihmisen näköinen. Pitääkö sitä surra vai jatkaa niin kuin ennenkin? Vai olenko tunnevammainen mies, kun se ei välillä tunnu missään? Miten tässä oikein pitäisi olla? Aika hoitanee?

Pitääkö unelmat lisälapsista nyt haudata? Järki sanoo kyllä, vastoinkäymisiä on ollut liikaa muutaman vuoden sisään ja jokin on vialla, kun keskenmenot toistuvat joka kerralla. Surullista, mutta se taisi olla siinä.

keskiviikkona, lokakuuta 13, 2010

Kirkkovaalit - ehdokkaana

Olen mukana Espoon seurakuntavaaleissa, tuomiokirkkoseurakunnassa, sekä seurakuntaneuvostoon että kirkkovaltuustoon. Tulen kirjoittamaan piakkoin miksi lähdin ehdokkaaksi ja mitä tavoittelen.

Kannantan Tulkaa kaikki-liikkeen ohjelmaa. Olkoon se ensimmäinen teesini  seurakuntavaaleihin liittyen.


■Kirkollisen keskustelun ja päätöksenteon on oltava avointa.


■Kirkon on kasvettava lähimmäisenrakkauden ja oikeudenmukaisuuden yhteisöksi:

■Naispuolisten pappien syrjiminen on lopetettava kaikissa seurakunnissa.

■Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat on ehdoitta toivotettava tervetulleiksi seurakuntien jäseniksi ja työntekijöiksi.

■Eronneiden, avoliiton valinneiden ja yksin elävien elämänratkaisuja on kunnioitettava.

■Meidän on yhdessä jaettava aineellista hyväämme oman maamme ja maailman köyhien kanssa.

■Eri tavoin ajattelevien kirkollisten ryhmien välille on rakennettava luottamusta ja sovintoa.

Mottomme: Kristuksen kirkko on kaikille.

keskiviikkona, lokakuuta 06, 2010

SDP edistyksen tielle

Sosiaalidemokratia oli 1900-luvun edistyksellinen voima, joka käynnisti hyvinvointivaltioon johtaneen kehityksen Pohjoismaissa. Suomessa puolue oli voimakkaasti kehittämässä yhteiskuntaa jopa radikaalien uudistuksien avulla, erillisverotuksesta peruskoulujärjestelmään. Kannatus pysyi korkeana kun ihmisille luvattiin parempaa tulevaisuutta. Ihmiset uskoivat edistykselliseen sosiaalidemokratiaan.

Nyt tilanne on toisin. 2000-luvun sosiaalidemokratian kannatus on rämpinyt vaaleista toisiin. Viimeisimpänä varoittavana esimerkkinä toimikoon Ruotsi, jossa demarien kannatus romahti historiallisen alhaiselle tasolle. Vaikka Ruotsin vaalien merkitystä Suomen eduskuntavaaleihin on vähätelty, on vaikea kuvitella, ettei Ruotsin kehitys osoittaisi suuntaa myös Suomen kehitykselle. Kannatuksen nostaminen Suomessa on äärimmäisen vaikeaa. Mielestäni suurin syy siihen on se, etteivät kansalaiset koe sosiaalidemokratiaa sellaiseksi edistyksellisyyden voimaksi kuin viime vuosisadalla koettiin.

Edistyksellisyys on erityisen tärkeä tulevina vuosikymmeninä kun väestö ikääntyy ja työvoiman määrä vähentyy. Julkisen talouden liikkumavara pienentyy, minkä takia hyvinvointipalveluiden tarjoaminen kaikille tulee olemaan hankalaa. Tämän tietävät kaikki puolueet. Julkinen sektori on ollut sosiaalidemokraattien lempilapsi, jonka synnyttämisestä demarit ovat ottaneet ansaittua kunniaa. Mutta se ei enää riitä.

Voittaakseen tulevia vaaleja sosiaalidemokraattien on otettava takaisin edistyksellisyyden viitta. Edistyksellisyys vaatii aina rohkeutta, sillä uudistukset voivat olla vaikeita ja kipeitä. Silti puolueen olisi oltava valmis ehdottamaan radikaaleja ehdotuksia, jotka eivät tyydytä kaikkia, mutta tähtäävät kokonaisuuden kannalta parempaan tulevaisuuteen.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja kirjoitti vastikään, että sosiaalidemokratialla täytyy olla visioita, jotka houkuttelevat ihmisiä sosiaalidemokratian taakse. Nyt näitä visioita ei oikein ole. Visioiden lisäksi kansalaisille pitää rehellisesti kertoa miten sosiaalidemokraatit toteuttavat vision. Kansalaiset eivät ole tyhmiä, eikä epärealistinen puhe uppoa kansaan.

Edistyksellisyyden haasteeseen vastatakseen sosiaalidemokraattien pitäisi ensimmäiseksi rohkeasti uudistaa rakas lempilapsensa eli julkinen sektori ja erityisesti terveyspalvelut. Osalle kansasta julkiset terveyspalvelut ovat suorastaan vitsi, joka ei enää jaksa naurattaa. Kansalaisten luottamuksen palauttaminen julkisiin terveyspalveluihin pitäisi olla sosiaalidemokraattien pyhä tehtävä edistyksellisyyden tiellä.

(Tarjosin tätä Uutispäivä Demariin, katsotaan julkaisevatko).