maanantaina, helmikuuta 23, 2009

Ministerin linjoilla

Ministeri Vapaavuori kirjoitti kolumnissaan pääkaupunkiseudun yhteistyöselvittelynokittelusta sunnuntaina 22. päivä Länsiväylässä.

Olen asiasta täysin samaa mieltä ministeri Vapaavuoren kanssa. Kuten jo aikaisemmin olen kirjoittanut: tää on ihan pelleilyä.


Ohessa kolumni

http://www.vapaavuori.net/?kannanotot&y=2009

Kolumni: Selvitetään ennen kuin yhdistetään, mutta selvitetään nyt ihmeessä 23.02.2009
Länsiväylä uutisoi viime viikolla hallituksen suunnitelmista pakolla yhdistää pääkaupunkiseutu. Juttu oli ns. uutisankka, eikä pitänyt paikkaansa. Harmi sinänsä.

Yhdistämisajatuksesta voi hyvin olla montaa mieltä. Siitä ei kuitenkaan pitäisi olla eri mieltä, että asia kannattaa juurta jaksaen selvittää. Näin ei kuitenkaan ole. Osa seudulla vastustaa henkeen ja vereen asian selvittämistä ja osa jopa siitä puhumista. Se siitä avoimesta suomalaisesta keskustelukulttuurista!

Suomessa selvitetään – pääosin veronmaksajien varoilla – päivittäin kymmeniä, ellei jopa satoja asioita. Näistä ainakin 99 % koskee pienempiä ja vähemmän selvittämistä vaativia asioista kun mistä pääkaupunkiseudun yhdistämisessä on kyse. Olisi kuitenkin väärin ajatella – vai onko joku eri mieltä – että vain pieniä asioita pitää selvittää ja isot asiat tulee ratkaista tunnepohjalta.

Miten ihmeessä voisimme käydä kunnollista kansalaiskeskustelua asiasta, jos sille ei anneta edellytyksiä? Millä perusteella ratkaisut tulisi tehdä, jos edes faktojen keruu kielletään? Ja ennen kaikkea: mitä pelättävää selvittämisessä oikein on?

Vaikea onkin välttyä vaikutelmalta, että selvittämistä vastustetaan sen takia, että sen pelätään johtavan "väärään" lopputulokseen. Kysyä vain sopii kuinka vastuullista on vastustaa selvitystä sillä perusteella, että sen oletetaan paljastavan, että yhdistäminen olisikin järkevää. Eikö oikeille ratkaisuille haluta antaa edes mahdollisuutta? Eikö politiikassa ja kunnallishallinnossa pyritäkään järkeviin päätöksiin?

Yhdistämisestä on käyty vaihtelevaa keskustelua jo vuosia. Sen aikana on esitetty monta hyvää perustetta sekä yhdistämisen puolesta että sitä vastaan. Koko aikana en kuitenkaan ole kuullut yhtään edes puolijärkevää argumenttia sille, ettei asiaa saisi selvittää.

Minulle on toki väitetty, että suur-Helsingistä tulisi niin iso, että se olisi tehoton tai epädemokraattinen. Olen kuullut myös kymmeniä muita vastaväitteitä yhdistämiselle. Niin tai näin, niin selvittämällähän näihin kysymyksiin vastaukset saataisiin. Niin päättäjillä kun kansalaisillakin tulisi olla oikeus tietoon – tietoon joka on arvolatautumatonta ja puolueetonta.

On myös esitetty, että olennaisempaa olisi selvittää koko Helsingin seudun rakenteita. Nämä eivät kuitenkaan ole ristiriidassa keskenään, vaan kaksi ihan eri asiaa. Ne joilla asialliset argumentit ovat kokonaan hakusessa, ovat jopa väittäneet, että jo selvittämisestä puhuminen vaarantaa pääkaupunkiseudun yhteistyön. No ei kai nyt sentään! Näin lapsellisiin väitteisiin ei törmää enää edes esikoululaisten hiekkalaatikoilla. Ajatelkaa nyt: voiko kukaan vastuullinen päättäjä oikeasti asettaa yhteistyön ehdoksi sen, että joidenkin asioiden järkevyyttä ei saa edes selvittää?

Kohtuullisen suurella varmuudella voin – asiasta kokemusta omaavana – ennustaa, että tämä kolumni saa taas hihat palamaan tietyissä piireissä. Mutta miksi? Minkälaista maailmankäsitystä edustaa sellainen kanta, ettei ministeri saisi vaatia sitä, että maan ainoan metropolialueen kannalta joka tapauksessa ison asian järkevyys tulisi selvittää? Itse asiassa jo pääkaupunkiseudun valtava kansantaloudellinen merkitys, monista muista seudun haasteista puhumattakaan suorastaan velvoittaa hallituksen jäseniä pohtimaan näitä asioita. Huomattavasti älyllisempää olisikin kritisoida ministereitä siitä, etteivät he hoitaisi tehtäviään, jos he eivät tällaista keskustelua kävisi.

Selvityskielto selvityksestäpuhumiskiellosta puhumattakaan ei ole tätä päivää. Se ole minkään hyvän hallinnon oppien eikä minkään demokratiakäsitysten mukaista. Ja kyllä se antaa kovin oudon kuvan seudusta, joka maailmalla markkinoi itseään yhtenä universumin dynaamisimmista ja edistyksellisimmistä alueista.

Jan Vapaavuori
asuntoministeri
kansanedustaja
kaupunginvaltuutettu

tiistaina, helmikuuta 17, 2009

Miten elvytetään

Olen tietoisesti pitänyt työni tämän blogin ulkopuolella, mutta nyt sivuan vähän työasioita.

Eilen pidettiin Espoon demareiden valtuustoryhmän kokous, neljäntenä varavaltuutettuna myös minulla on puheoikeus valtuustoryhmän kokouksissa. Eilen paikalle oli kutsuttu ihmisiä myös kunnallisjärjestön piiristä sekä tähtivieraaksi pitkän linjan demaripolitiikko ja pankinjohtaja Matti Louekoski. Hän piti lyhyen talouskatsauksen ja kommentoi politiikkaa laajemmin. Jostain asioista olin kyllä eri mieltä, mutta se on toinen asia se.

Tilaisuudessa puhuttiin elvyttämisestä. Tai oikeastaan elvyttämisestä rakentamisen avulla. Tovereiden mielestä nyt pitäisi rakentaa niin perkeleesti, jotta talous elpyisi. Ymmärrän, mutta olen miettinyt, että miksi tämä elvyttäminen on niin perinteistä. Näiden tiehankkeiden rakentaminen on kaverini sanoin "sitä samaa asfaltinlevittämistä kuin 70-luvulla". Vaikka meidän pitäisi panostaa tiedonvaltateihin, panostamme perinteisiin teihin ja siltoihin. Toimiiko se enää? Jos tietoyhteiskunta, jollainen Suomi ei vielä ole, alkaisi elvyttää, mihin kohteisiin rahaa laitettaisiin? Mielenkiintoinen kysymys.

Kirjoittelen silloin tällöin myös STTK:n blogiin . Alla oleva kirjoitus on suora kopio siitä blogista.

Hallitus päätti elvytystoimenpiteistä viikko sitten. Määrästä ja vaikuttavuudesta voi olla montaa mieltä, mutta pääosin elvyttämisellä painottuu perinteisiin aloihin: tuetaan rakennustuotantoa, korjataan yhteiskunnan infraa ja pyritään helpottamaan yritysten rahoituksen saamista.

Siis elvytyspaketti sisältää ihan samoja asioita kuin mitä käytettiin Yhdysvalloissa 1930-luvulla suuren laman aikaan. Samantyyppisiä ovat myös elvytystoimet muissa EU-maissa, joten ei muuallakaan olla sen innovoivampia.

Ymmärrän kyllä, että perinteisillä elvytystoimilla pyritään saamaan nopeita vaikutuksia, tukemaan työllisyyttä, ja ettei menonlisäyksistä saa tulla pysyviä. Tuttua ekonomistipuhetta. Mutta eikö maailma ole sen vertaa muuttunut, että elvyttämistoimenpiteet modernisoituvat?

Olisiko nyt pitänyt panostaa entistä enemmän tietoyhteiskunnan kehittämiseen? Rakentaa vihdoin se kunnon laajakaistaverkko, jota yrityksen eivät ole lupauksistaan huolimatta rakentaneet, koko maahan.

Panostaa huippunopeiden langattomien yhteyksien levittämiseen, niin että Suomesta todella tulisi tietoyhteiskunta. Tai vaikkapa edistää digitalisointia julkisissa palveluissa? Tällä menolla niitä apteekin reseptejä ei saa sähköisesti edes vuonna 2020.

Palataan asiaan seuraavan taantuman aikana. Ehkä silloin Suomessa keksitään jotain uutta. Jos ei keksitä, niin kaivetaan vanha Sailaksen elvytyslista vuodelta 2009 esille.

tiistaina, helmikuuta 10, 2009

Onhan tää ihan pelleilyä

Espoon kaupunginhallitus päätti, esittää Helsingin seudun kunnille, että metropolialueen kansainvälisen kilpailukyvyn kehittämisestä käynnistetään laaja yliopistotasoinen tieteellinen tutkimus. Säälittävää pelleilyä sanon minä. Espoolaiset päättäjät (pääosin kokoomuslaiset) pelkäävät niin paljon Espoon yhdistymistä muiden kuntien kanssa, että edes tutkimusta asiasta ei haluta tehdä. Ei haluta edes tutkia, mitä voitaisiin tehdä yhdessä, tai miten demokraattinen päätöksenteko pitäisi ratkaista, jos läheisempään yhteistyöhön lähdetään.

Sen sijaan polkaistaan käyntiin selvitys metropolialueen kilpailukyvystä. Hei, siitäkö tässä oikeasti on kysymys? Sekö se on suurin ongelma pääkaupunkiseudulla? Olin aina ajatellut, että pääkaupunkiseudun yhteistyötä tiivistetään, jotta asukkailla - sinulla ja minulla - olisi helpompaa. Mutta Espoon kaupunginhallitus se vain ajattelee asioita elinkeinoelämän edun kautta.

Sinänsä lähtökohta tieteelliselle tutkimukselle on mielenkiintoinen. Tehkää tutkimus, mutta muistakaa, että tutkimus ei saa osoittaa, että pääkaupunkiseuden kunnat voisi olla tarkoituksenmukaista laittaa yhteen. Mitä, kuiskasiko joku tieteen vapaudesta...